Tämän artikkelin tarkoitus on yrittää helpottaa omaa oloani käsittelemällä ajatuksiani ja sitä miksi tunnen itseni edelleen niin vihaiseksi. Olen mielestäni onnistunut tunnistamaan pahan oloni pääasialliset ja pohjimmaiset lähteet, joita on kolme. Listaan ja kuvailen ne tähän ja yritän jokaisen lopussa tehdä niistä kokeilumielessä myytinmurtajamaisia ja objektiivisia, positiivisia huomioita.
1. Ensinnäkin olen hirveän katkera siitä, että menetin noin 15 vuotta elämästäni koulukiusaamisen ja siitä palautumisen vuoksi. Minun itsetuntoni ja sosiaaliset taitoni kiusattiin pois ja kun pääsin peruskoulun 9 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa ympäristöön, jossa joka toinen vastaantulija ei ole vihamielinen minua kohtaan, minulla kesti vielä ~6 vuotta saavuttaa suht normaali itsetunnon ja sosiaalisten taitojen taso. Mutta kun saavutin tämän normaalin tason, elämäni oli jo vakiintunut työssäkäyntiin ja elin ympäristössä jossa en enää pysty tutustumaan uusiin ihmisiin. Sen lisäksi lapsuudessa ja nuoruudessa muodostuneet tavat istua vain yksin kotona tekemättä mitään (koska minulle ei ollut silloin olemassa mitään parempaakaan) ovat muuttuneet elämäntavoiksi. Ja nuoruudessa muodostuneista tavoista ei noin vain päästä irti. Menetin siis 15 vuotta elämästäni (= ei harrastuksia, kavereita, elämän hienoja kohokohtia ja muistoja eikä minkäänlaisia ensirakkauksia) ja näiden 15 vuoden aikana muodostuneet ajatukset ja elämäntavat yhdistettynä muihin piirteisiini (puolikuuro introvertti jolla on vahvoja negatiivisia ennakkoluuloja monia ihmisiä kohtaan) takaavat että kaikki yritykseni muuttaa elämääni paremmaksi on pelkkää päättymätöntä, luonnottoman tuntuista vastavirtaan tappelua.
-----------------------------------------------------------
Tunnereaktioni menneisyydestäni on todella voimakkaan negatiivinen ja vaikka valtaosa sanomistani on totta, asia ei ole näin absoluuttisen mustavalkoinen. Voimakas reaktioni asioista jotka menetin vain peittää ne vähäisemmät hyvät puolet alleen. Sosiaalinen elämäni oli erittäin rajoittunutta, mutta minulla oli hyvä koti ja perhe. Kävimme monta kertaa vuodessa sukulaistemme luona ja pidin ikäisteni serkkujen luona vierailuista ja mökkeilystä. Aloin myös teininä pelaamaan aktiivisesti paria nettipeliä, joiden kautta sain kavereita ja kontakteja. Näinkin näitä kavereita joskus livenä, vaikka ne hetket olivatkin minulle hirveän uuvuttavia ja vaikeita. Minulla oli myös joitain kummallisia harrastuksia ja mieltymyksiä joista nautin, kuten ötököiden ja sisiliskojen etsiminen ja pyydystäminen. Yritykseni harrastaa jotain "normaalia" epäonnistuivat koska en osannut olla muiden ihmisten seurassa. Elämässäni oli myös kohokohtia, kuten jokaisen lemmikin hankinta, rakastamani nettipeli ja sen matsien alun odottaminen ja moni muu muisto ja pieni tapahtuma. Minä en vain ihmisenä saa helposti voimakkaita tunnereaktioita ja ne hienot hetket jotka nuoruudessa menetin olisivat varmasti menettäneet hohtonsa nopeasti ja sulautuneet vain osaksi tavallista arkea.
2. Yksi huonon oloni lähde on jonkinlainen tunnustuksen ja huomion kaipuu. Muistan miten rikki ja näkymätön olin nuorena ja olen hirveän ylpeä siitä miten loisteliaaseen sosioekonomiseen asemaan olen onnistunut siitä huolimatta pääsemään. Kampesin itseni aktiivisella yrittämisellä kadehdittavaan asemaan elämäntilanteesta, jonka seurauksena moni olisi saattanut suorittaa itsemurhan ennen 30:tä ikävuotta. Kuitenkin, kun luen nykyisin esim. kiusattujen tarinoita tai uutisartikkeleita yksinäisyydestä, tulen vihaiseksi siitä miten helpolla muut tuntuvat päässeen ja kuinka paljon huomiota ja palstatilaa lehdissä he saavat niin vähällä kärsimyksellä. Ikään kuin he olisivat jotain suuriakin sankareita, kun kestivät peräti kolme vuotta kiusaamista tai muuta yhtä kevyttä, joka ei kuitenkaan vaikuttanut peruuttamattomasti heidän elämäänsä ja persoonaansa. Minusta tuntuu kuin minulle kuuluva voiman, sitkeyden ja sisun ihailu lahjoitettaisiin jollekin vähemmän ansaitsevalle.
-----------------------------------------------------------
Olen viime aikojen pohdinnan seurauksena alkanut luulemaan, että olen aina kaivannut paljon enemmän huomiota kuin olen koskaan saanut. Pikkusiskon selkeämmät ja konkreettisemmat ongelmat veivät kotona vanhempien aikaa ja huomiota, enkä sosiaalisen tilanteeni ollessa mitä oli saanut mitään huomiota tai tunnustusta kodin ulkopuoleltakaan. Tämä on osaltaan vaikuttanut käytökseeni ja yritän esim. töissä saada muut nauramaan tai haastan heitä muuten vain erilaisiin leikkimielisiin sanailuihin, koska huomaan rakastavani huomiota enemmän kuin tiesin. Pärjään hyvin sosiaalisissa tilanteissa, mutta olen huono "kilpailemaan" huomiosta jonkun toisen, itseäni sosiaalisesti kokeneemman tyypin kanssa. Tulen hieman ärtyneeksi ja menen enemmän tai vähemmän lukkoon tilanteissa, jossa joku muu naurattaa ihmisiä tai on huomion keskipiste. Ajatukseni muiden "ansaitsemattomuudesta" on myös osittain vailla perusteita. Näiden ihmisten kiusaaminen on saattanut olla intensiivisempää kuin minun ja heidän kotinsa ja perheensä saattoi olla paljon omaani huonompi.
3. Olen kateellinen muille ihmisille ja sille miten helppoa kaikki on näille. Muille ihmisille haaste tarkoittaa jotain mihin saattaa joutua käyttämään joitain viikkoja tai jopa kuukausia. Minulle haaste on jotain minkä parissa joutuu työskentelemään vuosikymmeniä ja lopputulos on silti epävarma. Olen kateellinen siitä, miten helposti muut tuntevat mielihyvää, kuinka helposti he innostuvat asioista, kuinka "sosiaalisesti epävarmat introvertit" ja muut yliherkät hissukatkin ovat minua 10 kertaa kokeneempia kaikissa sosiaalisen elämän puolissa. MITEN??? Missä näiden herkkyys, introverttiys tai epävarmuus ja pelko muka näkyy ja miten se haittaa elämää konkreettisesti, jos he kuitenkin saavat suhteita aina kun haluavat? (minun mielestäni minkä tahansa suhteen saaminen noin 2-3 kuukauden sisällä siitä kun sellaista alkaa kaipaamaan on sama asia kuin suhteen saaminen sormia napsauttamalla) Viittaan tässä lähinnä yrityksiini löytää vertaisia, joka on osoittautunut mahdottomaksi.
-----------------------------------------------------------
Kateuteni muiden sosiaalista elämää ja aikaisemman elämän kokemuksia kohtaan saattaa olla perusteltua minun nostettua suhteet ja sosiaalisuuden niin vahvasti oman elämäni keskiöön. Elämässä on kuitenkin paljon muutakin kuin suhteet ja ne ovat ehkä ainoa oikea syyni olla kateellinen kellekään. Kaikilla muilla mittareilla olen valovuosia muita edellä. Olen alle kolmikymppisenä saavuttanut elämäntilanteen, jollaista monet havittelevat koko elämänsä turhaan. Minulla on älykkäitä ja todella hyväntahtoisia kavereita, joista jotkut ovat tehneet suorastaan töitä minun hyvinvointini eteen kerrottuani heille elämästäni. Minulla on vanhemmat ja siskot, jotka tasapainoilevat nykyään taitavasti huomiontarpeeni ja oman tilan kaipuuni välillä. Olen vuodesta toiseen terveyden perikuva ja taiteelliset lahjani avasivat ovet maailmanluokan yrityksen leipiin. Jopa nuoruuteni huonot kokemukset ovat hiljalleen kääntymässä vahvuuksiksi: siedän ja kestän paljon eri asioita (vaikka olenkin juuri tällä hetkellä vihainen ja provosoidun herkästi) ja näen elämän täysin uudessa valossa ja terveellisestä perspektiivistä koettuani sen nurjan puolen. Olen kouluttautunut ja osaan tasapainotella velvollisuuksien, kunnianhimon ja rentoutumisen välillä. En ehkä tunne asioita niin voimakkaasti kuin monet muut, mutta se tekee minusta toimintakykyisen kaikissa tilanteissa ja ympäristöissä. Sitä paitsi, miten voin kaivata jotain ekstaasinomaista tunnetta jota muut kokevat, jos sellainen ei ole koskaan kuulunut omaan tunneskaalaani? En minä osaa kaivata toista kuulevaa korvaakaan!
4. Neljäs syy kietoutuu kateuteen ja katkeruuteen, mutta vaikuttaa tekemisiini ja ajatuksiini eri tavalla, jonka takia listaan sen erikseen, mutta yritän olla mainitsematta jo aiempia asioita uudestaan. Olen peloissani ja ikään kuin jatkuvassa "kiireessä" elämässäni ikäni (28) vuoksi. Tunnen olevani kuin toinen jalka haudassa, vaikka elämäni (kokemuksien puolesta) on hädin tuskin alkanut. Rakastan oikeutta ja tasavertaisuutta ja haluan elämääni samoja asioita ja kokemuksia joita muillakin on ollut, mutta "missasin" elämästä 15 vuotta. Nyt kun minulla on kaikki kyvyt ja resurssit tehdä mitä ikinä haluan, en osaa nauttia mistään, koska yritän tehdä liikaa asioita kovalla kiireellä ja itselleni sopimattomalla tahdilla yrittäessäni tiivistää 15 vuotta elämää mahdollisimman lyhyeen aikaan. 30 vuotta on itselleni jonkinlainen maaginen rajapyykki, jonka jälkeen ihminen on yhtä kuin kuollut (pitää muistaa sanoa tämä kaikille mahtaville ja onnellisille tiimikavereilleni), joten minulla on hirveä paniikki ja kiire elää niin paljon kuin ikinä pystyn, vaikka en välillä edes tahtoisi. Olen esimerkiksi paniikissa ajatellut, että nyt kun elämäni ihmissuhdepuoli on alkanut etenemään, minun on mietittävä tarkkaan miten pitkään haluan olla toisen kanssa ennen "vaihtoa" voidakseni elää ja kokea mahdollisimman paljon, mikä on täysin väärä suhtautuminen asiaan.
-----------------------------------------------------------
Suurin syy ikääntymisen pelolle ja paniikkiini tämän hetken iästäni tulee puhtaasti ulkopuolelta. Olen surullisen altis vaikutteille ja yhteiskunnan rummuttaessa teini-iän ja parikymppisyyden ihanuutta, olen kauhuissani siitä että en hyvin pian enää kuulu tähän joukkoon, vaikka en pysty nimeämään ainuttakaan asiaa mitä se muuttaisi elämässäni. Tämä pelko voi pahimmillaan estää minua elämästä yrittäessäni elää. Olen joitain pikkujuttuja lukuun ottamatta tyytyväinen elämääni nyt. Miksi haluaisin pitää sen jatkuvassa muutostilassa? Sehän voi muuttua huonommaksi! Joku sanoi jossain joskus, että "elämä alkaa 25- vuotiaana", mikä piti itselläni paikkansa täydellisesti. 25 oli ikävuosi, jolloin minusta tuntui siltä että aivoni ovat vihdoin alkaneet toimimaan ja ajattelu helpottunut. Kokemuksieni määrä oli kasvanut merkittävästi ja elämäntilanne noin yleisesti ottaen parantunut kaikilla mittareilla. Sama kehityssuunta jatkuu edelleen sillä erotuksella että nautin tästä kaikesta enemmän kuin aiemmin. Elämäni on aikataulussa just eikä melkein.
]]>10 vuotta sitten (17- vuotiaana) en käynyt mielelläni edes ruokakaupassa, koska pelkäsin mitä muut ihmiset siellä ajattelevat minusta. Minulla ei ollut ystäviä ja kun olin sopinut tapaavani yhden internet- pelikaverin livenä, pelkäsin niin paljon että toivoin että ilmenisi jotain mikä estäisi tapaamisemme. Paras ja rohkein yritykseni lähestyä tyttöä oli kysyä häneltä onko tämä tehnyt matikan kotitehtävät ja tunnustaa sitten etten osaa auttaa tätä puuttuvissa tehtävissä. Ajatus baarissa tai festareilla käymisestä oli mahdoton. Kassaneidin kehuminen tai tuntemattomalle puhuminen jonossa oli ekstroverttien yli-ihmisten heiniä ja ulkomaille tai kotimaan matkalle lähtö yksin jotain mitä tapahtuu vain elokuvissa.
Nyt, 10 vuotta myöhemmin, olen jatkuvan yrittämisen ja epämukavuusalueelle puskemisen jälkeen saavuttanut pisteen, jossa olen "tehnyt kaiken" mitä itseltäni nuorena toivoin. Olen pystynyt tähän kaikkeen jo parin - kolmen vuoden ajan, mutta tänään ero on siinä, että minä olen alkanut oikeasti nauttimaan noista listaamistani "mahdottomista" asioista. Se ei ole enää vain itseni pakottamista epämukaviin tilanteisiin muutoksen vuoksi.
Aloitin kuluvan kesän käymällä ensimmäistä kertaa kaksilla festareilla kavereideni kanssa. Festarit ovat aina olleet minulle suorastaan myyttinen tapahtuma: paikka jonne kaikki elämässään onnistuvat ihmiset menevät, jossa kaikki ovat koko ajan ekstaasissa ja jonka tarinat elävät ikuisesti. Ne olivatkin hyvin tavallisen tuntuisia tapahtumia. Ihmiset notkuivat kuka missäkin, monet joivat ja musiikki soi. Kukaan ei näyttänyt erityisen valaistuneelta tai elämän tarkoituksen löytäneeltä nyökytellessään musiikin tahtiin satunnaisilla nyrkinkohotuksilla. Minä taisin vieläpä kuulua siihen eläväisempään porukkaan, vaikka en ollut edes kauhean kiinnostunut soitettavasta musiikista. Se mitä kaverini sanoivat toisen festarin päätteeksi poisti niistä lopullisesti kuvittelemani mystiikan: "Oli ihan vitun kivaa! Mut ei hitto nyt pitää odottaa taas ens vuoteen!" Olin yllättynyt, koska kaverini olivat lähinnä seisoskelleet tai istuneet olut kädessä hyvin maltillisesti molempien festarireissujen ajan.
Kävin myös lyhyellä reppureissulla Länsi-Suomessa. Etsin yösijan aina paikan päällä ilman tietoa onko kaupungissa edes majapaikkoja. Tästä seurasi luonnollisesti kaikenlaista sähläystä ja erilaisia tarinoita, joita matkaltani toivoinkin. Itselleni merkittävänä loppuhuipennuksena yövyin viimeisessä kaupungissani Tinder- deitin luona, mikä merkkasi itselleni sitä viimeistä saavuttamatonta ja mahdottomalta tuntunutta asiaa.
Olenkin nyt sen takia vähän sekaisin. Olen periaatteessa "saavuttanut kaiken" mitä itseltäni halusin ja aivoni taitavat vieläkin prosessoida sitä kaikkea. Mutta kuluneen vuoden aikana alkanut levottomuus ja ADHD:mäinen kärsimättömyys tuntuvat yhä väkevänä. Se tuntuu epäreilulta, koska odotin jonkinlaista mielenrauhaa. Vaikka tavallaan saavutinkin sen jossain muodossa: en enää tunne päivittäistä pelkoa, pakokauhua ja vihaa muita ihmisiä kohtaan. Nämä voimakkaimmat tunteet ovat nyt poissa (ainakin 6 päivän otannan perusteella) ja vanhat harrastukseni tuntuvat taas päivä päivältä mielekkäämmiltä. Olen yrittänyt elää niin kovaa ja nopeasti niin pitkään, että hidastamisessa mennee vielä hetki.
]]>Yritin mahdotonta: puhua tieni ulos friendzonelta. Hän tapaili tätä toista miestä ja pitää minua kaverina, joten en voinut tehdä minkäänlaista rohkeaa tai suoraa fyysistä aloitetta edes pusun muodossa. Vaikka se nykyään onnistuisikin minulta, se olisi todennäköisesti ollut hänelle aivan liian outoa. Päädyin lähestymään tätä hänen heikkoutensa kautta: nainen on erittäin epävarma itsestään ja hänellä on huono itsetunto. Olen kehunut tätä ennenkin ja tyrmännyt hänen ajatuksiaan omasta kelpaamattomuudestaan, mutta halusin tiivistää tätä sanomaa mahdollisimman tehokkaaseen ja iskevään muotoon. Suunnittelin kirjettä tietokoneella noin 6 tuntia ja sain aikaan mielestäni hyvin positiivisen ja henkilökohtaisen kehukirjeen, jolla yritin kohottaa naisen itsetuntoa ja mielialaa sortumatta latteuksiin ja tyhjiin sanoihin. Kirjoitin kirjeen lopuksi käsin mustekynällä puhtaaksi. Mainitsin tietysti lopussa "toivovani että minulla olisi suurempi rooli hänen elämässään".
Halusin alun perin ostaa tälle jotain pientä lahjaksi, mutta hän inhoaa jos muut käyttävät rahaa häneen. Päädyin piirtämään tästä hauskahkon, sarjakuvamaisen karikatyyrin. Olenhan graafikko ja piirtäminen on yksi harvoista taidoistani joilla pystyn jonkinlaisia henkilökohtaisia lahjoja luomaan. Sujautin sekä kirjeen että piirroksen kuoreen, kirjoitin päälle naisen nimen ja aloin tiedustelemaan milloin hän olisi kotona.
Valmistellessani pientä romanttista liikettäni, ihastukselleni sattui samaan aikaan kaikenlaista: ystävä sai sairaskohtauksen, hänen tapailemansa mies oli vihjannut että haluaa seurustella kanssaan (mikä oli naiselle tosi iso juttu) ja hän oli lähdössä pian matkalle. Halusin sanoa sanottavani ennen matkaa, koska tilanteen muututtua näin paljon ja nopeasti, pelkäsin etten ikinä tekisi sitä jos odottaisin yhtään enempää.
Marssin sitten tämän etupihalle hänen matkapäivänään ja vaadin saada puhua tälle kasvotusten, vaikka hän oli sanonut ettei ehtisi tavata ollessaan kiireinen kohtauksen saaneen ystävänsä ja pakkaamisen kanssa. Tilanne olisi voinut olla paljon suotuisampi: hän ei ollut nukkunutkaan paljoa edellisenä yönä, mutta halusin puhua tälle asiasta sen ollessa niin tärkeä minulle. Ajattelin jopa, että hänelle vaikea tilanne saattaa toimia edukseni, koska "nössöyteni", ylikohteliaisuuteni ja aloitekyvyttömyyteni oli aikoinaan se syy minkä takia hän alkoi nähdä minut kaverina. Ainakin osoitin nyt kykeneväni olemaan myös röyhkeä, itsekäs ja erittäin suora. Kaikkea sitä mitä minulta puuttui saadessani kaverituomion.
Kävelimme lenkin naapurustossa tämän koira mukanamme ja puhuin tälle avoimesti tunteistani ja ajatuksistani. Olin kehitellyt vaikka minkälaisia nasevia lausahduksia ja iskeviä kommentteja eri vastauksiin joilla hän saattaisi yrittää minua torjua ja pääsin käyttämäänkin osaa niistä. Nainen oli kuitenkin masentavasti melkoinen muuri asiassa: hän ei joustanut lainkaan tai osoittanut mitään merkkejä mielensä muuttamisesta. Hän alkoi sen sijaan jossain vaiheessa puhua tästä tapailemastaan miehestä, käyttäen tätä esimerkkinä siitä miten hän tuntee ihastustaan ja kavereitaan kohtaan. Kuinka hän haluaa miellyttää tätä, mutta ei koe samanlaista tunnetta minua kohtaan. Tiesin että nainen mainitsisi tapailemansa miehen jossain välissä ja olin valmistautunut siihen muistuttamalla häntä siitä kuinka maassa tämä oli ollut monet kerrat miehen vuoksi, miten hän uskoi turhaan asioiden muuttuvan paremmaksi kuukausien ajan ja kuinka hän tapaili miestä vain "ettei tarvitsisi olla yksin". Mutta ilmeisesti jokin mitä mies oli päivää ennen sanonut oli nyt yhtäkkiä muuttanut kaiken kertaheitolla, koska nyt naikkonen vaikutti varmalta haluavansa jatkaa seurustelua hänen kanssaan...
Olin tässä vaiheessa jo melkoisella tappiomielialalla, enkä enää tiennyt mitä vastata (keksin tietysti myöhemmin jälkiviisauksia). Saatoin naisen kotiovelleen ja annoin hänelle valmistelemani kirjeen. Tämä istui rappusilla, mutta pyysin tätä nousemaan seisomaan. Hän sai mielestäni nähdä edes sen verran vaivaa vastaanottaessaan kaiken vaivannäköni, kehuni ja ajatukseni. Tämän reaktio avaamattomaan kirjeeseen oli "No jos se auttaa sua pääsemään eteenpäin." Aloin tässä vaiheessa olemaan jo suorastaan vittuuntunut naisen jääkylmään suhtautumiseen, annoin kirjeen, halasin häntä ja lähdin kotiin.
Sain tältä myöhemmin viestin, jossa hän kysyi miten haluan jatkaa eteenpäin. Oletan että hän ei halua menettää minua ystävänä. Sanoin vain että en osaa vielä sanoa, koska olen liian allapäin. Toivon että tämä yrittäisi oma-alotteisesti edes muutaman viestin verran pyytää minua pysymään ystävänään vaikka ei minussa muuta näkisikään. Olen ansainnut vähintään sen. Odotan ainakin hetken tämän yhteydenottoa sanomatta mitään. Hänellä on nyt muutenkin rankkaa, joten en aio kiukutella tälle millään tavalla.
]]>Tämä otti asian hyvin eikä ollut mitenkään erityisen maassa siitä. Taas toisaalta, en usko että tavallisilla ihmisillä on mitään merkittävää syytäkään olla pahoilla mielin näissä tilanteissa: heillähän on ollut runsaasti suhteita jo aiemminkin ja näiden itsetunto, sosiaalinen kehitys ja elämänsä on niin vakaalla ja hyvin pedatulla pohjalla että metsään menevä tapailu ei ole heille kuin pisara meressä. Minä sen sijaan alan lähestymään pistettä, jossa jokainen tavalla tai toisella pieleen menevä potentiaalinen kumppani syöksee minut aina vain pahenevaan paskakierteeseen joka tuhoaa elämäni. Paniikki iästäni, kroonisen yksinäisyyden aiheuttama epävarmuus ja itsetunnon puute yhdistettynä parisuhteiden ja seksin ihanuutta joka tuutista megafonilla huutavaan yhteiskuntaan saa minut vain toivomaan kuolemaa muille, helppoa elämää eläville ihmisille...
Minua voi kritisoida siitä että ainakin minulla oli nyt mahdollisuus muuttaa asiantilaa, jos olisin halunnut. Mutta onko minulla lupaa toivoa edes peruspositiivista tunnetta potentiaalista romanttista kumppania kohtaan? Huomasin tavatessamme olevani vain stressaantunut tämän ulkonäöstä ja nolostuin kun työkaveri törmäsi meihin festareilla.
Minä sitten todella näytän olevan täysin kusessa: Ainoat ihmiset jotka osoittavat minua kohtaan mitään orastavaa mielenkiintoa ovat aina niin lihavia että minä en koe mitään romanttista mielenkiintoa heitä kohtaan. Kaikki muut torjuvat minut. Ja olen yrittänyt niin kovasti muuttaa suhtautumistani. Se ei toimi ja tekee minusta vain kauhean väsyneen. Ja minä en ole edes kohtuuton tässä asiassa... Normaali vartalo ja pyöreys ei haittaa, mutta jossain se raja menee.
Minä en kohta enää saatana jaksa tätä... Jokainen viikko vain pahentaa ongelmaani ja minä pelkään tulevaisuuteni puolesta...
]]>Olen tavannut elämäni parhaan deitin kahdesti, mutta en kykene näkemään tätä romanttisessa mielessä. Minun on vain pakko tunnustaa, että tietyn rajan jälkeen lihavuus yksinkertaisesti tappaa mielenkiintoni toista kohtaan. Tämä on hirveän turhauttavaa... Luulisi että jos on elänyt koko elämänsä yksin ja on siitä totaalisen hajalla, aivot löysäisivät kriteerejään edes hieman, mutta ei... En tiedä mitä tehdä asian suhteen. Deitti ei ole niin plösö, että torjuisin tämän heti (jonka teen selkeissä tapauksissa suoralta kädeltä heti ekan tapaamisen jälkeen), mutta hän on kuitenkin niin pyöreä että asia häiritsee minua. Koen tavallaan kiusaavani häntä, koska viestittelyni on muuttunut tylsemmäksi ja innottomammaksi kuin mitä se oli ennen tapaamista, koska tunteeni tätä kohtaan latistui tapaamisen jälkeen. Mutta en kuitenkaan laita mitään poikki koska en osaa tai uskalla päättää mitä tehdä. Minä ikään kuin roikotan häntä chatin päässä minimiviesteillä...
Samaan aikaan toisaalla...
Yritin tänään myös kertoa fiiliksistäni eräälle toiselle naiselle, johon tutustuin jo vajaa vuosi sitten, mutta en löytänyt sopivaa tilaisuutta. Hän näkee minut vain kaverina ja olemme puhuneet asiasta useasti viimeisen puolen vuoden ajan. Haluaisin vain olla enemmän kuin pelkkä kaveri, joten olin ajatellut yrittää puhua tieni ulos siitä kuopasta tänään. Mutta koska suunnitelmani oli kuollut jo syntyessään (naiset eivät helpolla muuta mielipiteitään friendzone- asioissa), ajattelin että ehdoton minimi asian puheeksi ottamiselle on luonteva, rento hetki naamatusten tavatessa. Yritin myös ajoittaa aiheen tapaamisen loppuun, jotta toinen pääsisi helposti perääntymään lähtemällä kotiin, jos aihe on tälle liian kiusallinen. Sopivaa hetkeä tapaamisen lopussa ei sitten tullut. Yksi 10-15 sekunnin mittainen hiljainen hetki autossa olisi kelvannut, mutta en tiennyt miten aloittaa lausetta ja se ainoa tilaisuus karkasi.
Se miksi ylipäätään järkeilin voivani onnistua tässä on se tosiseikka että olen kasvanut ihmisenä tämän tapaamisen jälkeen valtavasti. Ne piirteet minussa joiden takia hän aikoinaan alkoi näkemään minut kaverina ovat mielestäni kadonneet. Hän on myös sanonut minun olevan ainoa henkilö (tai vähintään yksi todella harvoista) jonka mielipidettä itsestään hän ei joudu arvailemaan tai epäröimään. Hän luottaa minuun. Tulen iloiseksi aina kun saan tältä viestejä, oli aihe mikä tahansa ja koen tämän aidosti turvalliseksi ja luotettavaksi ihmiseksi. Olen aktiivisesti pyrkinyt antamaan tälle kaikkea sitä mitä hän on kertonut kaipaavansa sosiaaliselta elämältään ja vapaa-ajaltaan. En kuitenkaan kiellä sitä että olen tavatessamme myös tavallista pökkelömpi. Hän on hyvin vaikea, välillä ristiriitainen nainen ja haluan niin kovasti sanoa oikeat asiat, että jäädyn useammin kuin haluaisin. Olemukseni ja käytökseni on kuitenkin parantunut huomattavasti kuluneina kuukausina ja olisin halunnut kysyä tältä että eikö hän tosissaan näe minussa mitään muuta kuin harvinaisen kivan kaverin. Soppaa sekoittaa jossain määrin se, että hän tapailee toista miestä. Mutta tämä ei ole mielestäni erityisen suuri ongelma, koska nainen valittaa tästä jatkuvasti, on emotionaalisesti hyvin uupunut tilanteeseen, sanoo olevansa tämän kanssa vain paetakseen yksinäisyyttä ja näiden suhde vaikuttaa naikkosen kertoman mukaan minusta muutenkin hieman liian... vaikealta...
Nyt minä vain pohdin pitäisikö minun odottaa mahdollisesti viikkoja sopivaa tilaisuutta, vai vain soittaa tälle. Haluaisin niin sanoa tämän kasvotusten, mutta se tuntuu vaikealta ja aiheen ollessa mitä on, minun sanomani on oltava vakuuttava, kristallinkirkas ja samalla tarpeeksi tunneperäinen että sillä on toivoakaan onnistua. Nämä kriteerit eivät aina naamatusten täyty, koska välitän hänestä ja potentiaalisesta jutustamme liikaa voidakseni olla luonteva ja rento valtaosan ajasta.
]]>
Sovimme edellisen artikkelin deittini kanssa tapaavamme toisen kerran, mikä menikin paljon ekaa tapaamista paremmin. Pyöräilimme kaupunkipyörillä, söimme jäätelöä hyvässä säässä ja kävelimme Kaivopuistossa. Perushyvä tapaaminen. Kolmanneksi tapaamiskerraksi olin päättänyt rikkoa omaa hissutteluani ja yltiökohteliaisuuttani ja olla kliseisen tungetteleva mies. Sitä naiset ilmeisesti haluavat, koska en ole sellainen koskaan ollut ja olen ikuisesti yksin. Ostin deitilleni lahjan ("beauty"- brändättyä semihienoa suklaata) ja nappasin tämän sateella kainalooni sateenvarjon alle sen kummempia kyselemättä. Yritin myös treffien lopussa vihjata että olen OK pussaamisen kanssa pitämällä tätä halauksen jälkeen hieman pidennetyn hetken käsissäni. Lopputulos: eleetön suhtautuminen lahjaan, kehoitus pitää sateenvarjoa kädessä välissämme ja pelkkä halaus ilman mitään reagointia hienoiseen vihjeeseeni.
Sovimme silti neljännen tapaamiskerran, joka oli mielestäni hyvin kiusallinen. Olin väsynyt ja kyllästynyt yrittämiseen ja neljäs miitti oli kuin ekan ja tokan treffin välimuoto: kiusallista ja yltiöturvallista, unohdettavaa smalltalkia. Tämä kysyi minulta mitä mieltä olen tapailustamme ja sanoin suoraan olevani pettynyt viestittelyn vähyyteen, harvoihin tapaamiskertoihin ja tämän haluun edetä hitaasti. Tämä pahoitteli että oli ylipäätään lähtenyt Tinderiin ollessaan niin kiireinen ja avauduimme jonkin verran henkilökohtaisista suhde- ja seuranhakuasioistamme. Tämä alkoi jossain välissä ehdottamaan minulle hyviä paikkoja tutustua naisiin livenä (pubi). Että sellainen neljäs tapaaminen... Tämä sanoi että voi tavata yhä, jos jaksan odottaa tämän ulkomaanmatkan päättymistä ja suostuin tähän. En tosin enää odota tältä mitään yhteydenottoa, enkä aio itsekään laittaa viestiä. Vastaan vain jos sellaisen saan. Raja se on minunkin yrittämiselläni.
Olen sitten edellisen artikkelini nähnyt myös hyvin erilaista naista livenä kahdesti: meillä ei ole juuri mitään muuta yhteistä kuin mielenkiinto eläimiin ja ehkä hieman tavallista tiheämpi matkailutahti. Tämän kanssa on kuitenkin hirveän helppo jutella ja puheenaiheita sun muuta sanottavaa tulee mieleen koko ajan. Tämä puhuu puhumasta päästyään ja tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun ihan konkreettisesti opin jotain uutta itsestäni toista ihmistä tavatessa: tulen treffeillä paremmin toimeen ekstroverttien ihmisten kanssa. Luulin asian olevan päinvastoin ollessani itse introvertti, jolla on nuoruudesta takaraivoon pesiytynyt inho ja negatiivinen ennakko-odotus ekstrovertteja kohtaan. Mutta pakko se on tunnustaa, että minun on helppo keksiä sanottavaa ja puhua takaisin, jos toinen "johtaa" keskustelua jatkuvalla höpöttämisellä.
Kävimme ensitreffeillä verenluovutuksessa (minulle eka kerta) ja syömässä kiinalaisessa. Toisilla treffeillä istuimme ihanassa kahvilassa Töölönlahdella. Tämä muutti väliaikaisesti pohjoisemmaksi keikkaluontoisen työn perässä. En helposta juteltavuudesta huolimatta kuitenkaan tiedä haluaisinko tapailla tätä: tunnen oloni tavallaan uhatuksi, koska hän on sosiaalisesti niin paljon kokeneempi ja itsevarmempi kuin minä (vaikka en nykyään sitä enää livenä näytäkään, se on puhtaasi pääni sisäinen tunnetila) ja meillä on yhteistä vain mielenkiinto eläimiä, luontoa ja ehkä jossain määrin matkailua kohtaan. En tiedä miten pitkälle sellainen kantaisi, enkä osaa "kokeilla" nopeaa suhdetta noin vain: minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta ja nopea, muuten vaan kokeilu vaatii sellaista itseluottamusta ja kokemusta, jota minulla ei ole.
Hienon uuden kahvilan edellisillä treffeillä löydettyäni, pyysin myös erästä harrastusten perusteella introverttia naikkosta treffeille samaiseen kuppilaan. Nämä olivat tosi tympeät ja kiusalliset treffit. Yritin kysellä häneltä asioita ja aloittaa keskustelua höpöttelemällä sitä sun tätä eri aiheista, mutta deittini vain vastaili niihin lyhyesti, eikä lähtenyt mukaan mihinkään keskusteluun. Hän halusi lopulta lähteä takaisin kotiin aikaisin, vain vajaan puolentoista tunnin jälkeen siitä kun näimme rautatieasemalla. Olin tavallaan tyytyväinen ratkaisusta: tässä tapaamisessa ei ollut mitään kemiaa ja tämä säästi meidän molempien aikaa. Olin silti ärsyyntynyt: mitä tämä oikein odotti tapaamiselta? Istutaan hiljaa? Puhutaan tämän suosikkiaiheesta, mutta vain jos minä keksin mikä se on ja otan sen puheeksi? Pff. Mitä ajanhukkaa.
Tapasin viime lauantaina naisen, jolle lähetin viestiä ensimmäisen kerran puoli vuotta sitten. Tällä oli alkuvuonna kova kiire töiden, opiskelun ja harrastusten kanssa ja häntä oli siksi mahdoton tavata, vaikka yritimme sopia miittiä kahdesti. Hän vain katosi aina 2-3 kuukaudeksi kerrallaan mitään sanomatta ja ilmestyi sitten takaisin vastaten kuukausien takaiseen viestiini.
Tällä kertaa onnistuimme kuitenkin tapaamaan! Treffejä edelsi yli viikon ahkera ja leikkisä viestittely ja näimme aurinkoisessa säässä lauantai-iltana. Kävelimme kauniilla ranta-alueilla ja kävimme pienessä, kodikkaassa kulmakahvilassa. Tämän kanssa oli tosi helppo jutella ja huumorintajumme on hyvin samanlainen. Piikittelimme toisiamme eri asioista ja nauroimme paljon. Minä yhdessä välissä niin paljon että näkö sumeni kyynelten määrästä samalla kun niskani kipeytyivät ja menivät jumiin jännittäessäni hartioitani niin voimakkaasti naurun määrästä.
Vaikka kyseessä olivat joko parhaat tai vähintään toiseksi parhaat treffit joilla olen ikinä käynyt, olen absurdin tuntuisen henkilökohtaisen ongelman edessä: olen hyvin joustava vastakkaisen sukupuolen kasvoja ja muita ulkoisia piirteitä kohtaan, mutta ylenpalttinen pyöreys tai suoranainen lihavuus on minulle niin suuri turn-off, että se on oikeastaan pilannut pari lupaavaa deittiä minulle aikaisemminkin.
Olen tällä hetkellä vihainen ja hämmentynyt, koska en tiedä mitä ajatella. Viimeisin deittini on muutoin mahtava tyyppi jonka haluaisin tavata uudestaan (hän haluaa myös tavata minut), mutta huomaan tämän pyöreyden haittaavan minua enemmän kuin haluaisin myöntää. Olen kirjoittanut blogissani paljon siitä kuinka olen aina yksin ja miten kukaan ei halua seuraani ja että olen yksinäisyydestäni niin vihainen että pohdin ties millaista murhaa. Tunnen että minulla ei ole ikään kuin lupaa ajatella treffikumppanistani näin kriittisesti kaiken valittamiseni jälkeen ja nuhtelen itseäni jatkuvasti pinnallisesta suhtautumisestani toiseen, mutta tunnereaktioni on silti negatiivinen: lihavuus on minulle periaatteessa ainoa treffailun päättävä ulkonäkötekijä.
Käytännössä minä vain pyörin nyt kotonani kykenemättömänä tekemään mitään. En tiedä mitä ajatella... Tapaamani nainen on mahtava tyyppi jonka kanssa oli tosi hauskaa, mutta jos minulta kysytään nopean tunnereaktion perusteella haluanko tapailla häntä, vastaan "en".
Vitun vitun vittu saatana...
]]>Aloin jo treffitilanteessa pohtimaan millaista elekieleni on. Koska olin vähän tympääntynyt keskustelun tyylistä, en ollut mielestäni kauhean luonteva ja jouduin muutamaan otteeseen miettimään mihin käteni laittaisin. Päädyin usein hieromaan leukaani ja poskiani vähän eteenpäin kumartuneena pöytään nojaten. En muista mitä vastapuoli teki omillaan. Onko se täysin normaalia, vai olenko liian keskittynyt itseeni?
Haluaisin pystyä käyttämään vahvuuksiani "esiintyjämäisenä" puhujana enemmän näissä tilanteissa, koska pelkkä kysyminen ja vastaaminen on minusta auttamattoman tylsää valtaosan ajasta, vaikka aiheesta keksisikin vähän lisää sanottavaa. Tämä on vaikeaa, koska se tarkoittaisi sitä että puhun tylsästi vain itsestäni. Minä osaan kyllä vitsailla ja puhua leikkisästi muidenkin asioista, mutta se edellyttää sitä että toinen osoittaa itsekin jonkinlaista halukkuutta ja tahtoa läpänheittoon. Ehkä olen käynyt jo niin monilla treffeillä, että odotan mahdottomia ensitapaamisilta, mutta olisin halunnut treffikumppanini osoittavan jotain huumorintajua ja leikkimielisyyttä. Jos ei minun juttuihini tarttumalla, niin sitten omiaan kertomalla. Minä en vaadi paljoa. Olen tottunut yrittämään keskustelua ja vitsailua lähes "tyhjiömäisissä" tilanteissa, joissa vastapuoli on kuin robotti, joten pienikin leikkimielinen vitsailu sytyttäisi. Antakaa minulle edes jotain kipinää!
Kävelimme vielä lyhyen hetken kahvilla käynnin jälkeen ja jatkoimme totuttua keskusteluamme. En enää edes muista mistä puhuimme, ainoastaan sen että olin jo tylsistynyt. Kiinnitin tosin huomiota siihen, että toinen käveli ainakin omasta mielestäni aika lähellä minua. Melkein hartia kiinni omassani. En halua ylianalysoida sitä, koska se saattoi olla vain vahinko tai kyseisen henkilön tapa ihmisten seurassa. Saatoin treffikumppanini pyörälleen ja yritin vielä jotain väsynyttä läppää mummopyörästä (tällä oli vanha, äidiltään saatu pyörä), johon tämä ei juuri reagoinut. Puhe kääntyi hetkeksi pyöriin ostettaviin sähkömoottoreihin, josta yritin kiusata tätä sanomalla että pyörissä on myös pienemmät vaihteet jos meno käy liian raskaaksi, mutta hän puhui vain tiukan asiatyylisesti. Yleensä halaan treffikumppaniani tapaamisen päätteeksi, mutta tällä kertaa olin vain niin tympääntynyt etten jaksanut edes yrittää sitä (+ tämä oli jo hiukan hankalasti puoliksi pyörän päällä). Olinkin siksi hämmästynyt, että hän ehdotti toista tapaamista seuraavalle viikolle. Vaikka ensitreffit olivatkin mielestäni tylsät, olin todella iloisesti yllättynyt että nainen osoitti aloitteellisuutta, joten hyväksyin tarjouksen ja sovimme lähettävämme viestejä. Saas tosin nähdä muuttuuko naikkosen mieli huomiseen mennessä. Niin on käynyt ennenkin. ;) Tein kuitenkin jo pientä listaa potentiaalisten kakkostreffien ohjelmasta aina kaupunkipyöristä uimisen kautta burleskishow:hun. Nyt on ainakin tekemistä mitä ehdottaa.
Olen vähän huolissani siitä olenko yrityksistäni huolimatta liian keskittynyt itseeni. Tiedän kuitenkin varmasti sen, että kaipaan interaktiota ja leikkisää vitsailua, mikä todella harvoin toteutuu treffeillä. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kanssa tulin juttuun juuri haluamallani leikkisällä tavalla (kunnes nämä päättivät tapailun kukin omalla tavallaan), joten tiedän sen olevan mahdollista. Totta kai on täysin mahdollista, että deittikumppanini oli vain todella hermostunut tai väsynyt ja oli siksi hieman jähmeää seuraa. Harvoinhan sitä ekalla tapaamisella kolahtaa. Saas nähdä miten käy jos toista tapaamista koskaan tulee.
Over and out.
]]>Olen puhunut ongelmistani perheelleni ja kahdelle hyvälle ystävälleni, mikä pitää pahinta murhanhimoa hyvin kurissa. Toinen ystävistäni nosti esiin "ongelman", josta olen ollut tietoinen, mutta jota olen ylenkatsonut ajatellen sen olevan itsestäänselvyys, johon ei tarvitse laittaa ylimääräistä ajatusta tai vaivaa. Hän sanoi ihmisten yleensä kohtaavan toisia yhteisten harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kautta, mutta hän ei osannut sanoa mistä minä edes pidän, vaikka on paras kaverini. Harrastusteni ja mielenkiinnon kohteideni määrä on aina ollut hyvin rajoittunut. Kaverien ja sosiaalisten suhteiden puuttuminen lapsena ja nuorena juurrutti minut huoneeseeni ja turrutti mieleni niin että tyydyin lopulta hyvin vähään: tietokonepelit, internet ja yksinäinen lenkkeily olivat harrastukseni. Tämä painolasti on seurannut minua tähän päivään asti: vaikka olen nykyään todella aktiivinen vanhaan minääni verrattuna ja teen runsaasti erilaisia asioita, en vieläkään aktiivisesti harrasta juuri mitään muuta kuin töiden jälkeistä salitreeniä, croquis:ta ja tietokoneella pelailua ja piirtämistä.
Tästä päästäänkin tämän arkittelin pääaiheeseen! Aion listata harrastuksiani ja asioita joista pidän sekä asioita joita haluan kokeilla tai harrastaa. Osa listatuista jutuista on merkittäviä, oikeita harrastuksia ja osa ikään kuin arjen pieniä asioita, joista pidän.
Harrastukseni ja asioita joista pidän:
Pelit
Itsestäänselvyys. Olen pitänyt peleistä siitä lähtien kun setäni toi perheeseemme ensimmäisen tietokoneemme. En ole erityisen aktiivinen pelaaja, tarkoittaen sitä että pelimakuni on melko rajoittunut. Pidän eniten strategiasta ja resurssienhallintapeleistä. Olen myös hyvin kilpailuhenkinen ja pelasin teininä todella aktiivisesti Warcraft 3 TFT ja Heroes of Newerth- moninpelejä. Lopetin kilpailullisten pelien pelaamisen aloittaessani AMK- opinnot, mutta uskon pitäväni niistä edelleen jos vain aloittaisin sellaisen uudestaan.
Piirtäminen/Maalaaminen
Piirsin lapsena todella aktiivisesti, mutta kuten valtaosalla, tämä harrastus kuoli ala-asteen lopussa. Kävin monilla kuvaamataidon tunneilla kouluissa, mutta en harrastanut taiteilua vapaa-ajallani. Tämä harrastus heräsi uudelleen, kun päätin ryhtyä graafikoksi, mutta taiteilumotivaationi on viime vuosina ollut pahassa kriisissä elämäni muiden osa-alueiden viedessä niin paljon huomiotani ja aikaani. Varsinkin digitaalinen piirtäminen ja maalaaminen on silti yksi minua määrittelevistä asioista.
Eläimet
Eläimet ja ötökät ovat aina kiehtoneet minua. Lapsuuteni kesien parasta ajanvietettä oli ötököiden etsiminen niityiltä ja hylätyiltä tonteilta kiviä ympäri pyöritellen ja parhaat löydökset purkkiin napaten. Kesämökille pääsy oli minulle aina jättipotti, koska mökkimme sijaitsi keskellä korpea ja tontilla oli usein sisiliskoja, joita pyydystin myös onnistuneesti (en koskaan napannut hännästä ja yksikään ei sitä koskaan pudottanut!). Minulla oli teininä myös lukuisia pieneläimiä lemmikkeinä ja niiden hyvinvointi yhdessä peliharrastuksen kanssa määritteli teinivuoteni. Pidän vieläkin eläimistä varmaan enemmän kuin ihmisistä. Pysähdyn helposti tuijottamaan mitä tahansa lintua tai muurahaista eksoottisempaa eläjää ja vitsailen välillä kavereilleni että Italianmatkani paras valokuva oli muurinkolosta kurkkaava sisilisko. Ei mikään otos suurista juhlistamme, paikallisista kulttuurinähtävyyksistä tai maailmanluokan ravintolareissustamme.
Musiikki
En ole koskaan fanittanut mitään tiettyä genreä tai bändiä ja olen kuullut todella vähän erilaisia kappaleita, mikä tekee musiikista itselleni vähän kiusallisen harrastuksen, koska en voi kuvailla sitä muille helposti. En myöskään kuuntele musiikkia edes päivittäin tai etsi aktiivisesti uutta musaa. Löydän uusia hyviä kappaleita joko harvoin tuurilla, tai sitten pelien ja leffojen kautta. Eri soundtrackit ovatkin ylivoimaisia suosikkejani ja vuosien, vuosien ajan suosikkikappaleitani olivat erilaiset mahtipontiset ja eeppiset, voimaannuttavat kappaleet, joita tarvitsin tuntiessani itseni niin turhaksi ja merkityksettömäksi nuorempana. Kuuntelen yleensä samoja kappaleita jotka olen kuullut jo kymmeniä tai jopa satoja kertoja. "Oikeista" bändeistä suosikkejani ovat Sabaton, Nightwish ja Sonata A.
Koriste-esineet / Patsaat
Tämä tarkoittaa ensisijaisesti kalliita leluja, joita ei ole tarkoitettu leikkimiseen ja joihin lapsilla ei ole varaa! :D Tämä on melko uusi harrastus ja kokelmani on vielä suht vaatimaton.
Julkisilla matkustaminen
Minusta on aina ollut rentouttavaa vain seurata ohi kiitäviä maisemia bussissa tai junassa. On mukava tunne, kun tietää olevansa matkalla jonnekin ja pääsevänsä varmasti perille voiden samalla vain katsella maisemia.
Tilannekomiikka
Tämä vaatii toimiakseen hyvien kaverien tai muutoin samalla aaltopituudella olevaa seuraa, mutta jotkut onnellisimmista hetkistäni ovat olleet spontaania vitsailua ja nälvimistä työkaverien kanssa toimistolla.
Youtube
Katselen paljon youtubea syödessäni ja olen sen suhteen kuin jalkapalloa tai lätkää seuraava penkkiurheilija: katson aina samoja "esiintyjiä", joista on tullut minulle kuin hyviä ystäviä ja joilta olen jopa omaksunut tiettyjä käyttäytymismalleja ja sutkauksia. Nämä videot ovat aina "Let's play"- videoita, joissa tutut kaverit pelaavat joko itselleni tuttua peliä (penkkiurheilua), tai jotain kauhupeliä, jotka kiehtovat minua, mutta joita en uskalla itse pelata.
Perjantai-iltojen mässyt
Tämä kombottaa hyvin Youtuben kanssa! Vaikka olen viime aikoina ollut niin turhautunut ja vihainen elämästäni että on ollut vaikea nauttia vapaa-ajasta, säkkituoliin rojahtaminen sipsien tai karkkien kanssa tutun viihteen pyöriessä telkkarissa on mahtava tunne.
Animaatiot
Meinasin kirjoittaa ensin "elokuvat", mutta vaikka pidän elokuvista, ne eivät ole minulle niin merkittävä asia, että listaisin ne tähän. Mutta animaatiot (leffat ja sarjat) ovat genrenä kuitenkin aina viehättänyt minua ja jotkut lasten animaatioleffat ovat minulle guilty pleasure- kamaa.
Sali & Pilates
Vaikka joudunkin joskus pakottautumaan salille ja treenimotivaationi nousee ja laskee kuin aurinko joulukuussa, olen käynyt salilla varmaan yli kymmenen vuotta. Treenaamiseni ja varsinkin ruokavalioni on tietenkin ollut erittäin puutteellista, joten olen tuon 10 vuotta ollut ihan yhtä ruipelo kuin viereinenkin kaveri. Sain kuitenkin tosi hyviä personal trainer- vinkkejä viime syksynä, joten treenaamiseni on nykyään paljon aiempaa tehokkaampaa.
Psykologia
Psykologian suhteen minulla on oma lehmä ojassa. Itseni psykoanalysointi ja mielenmaisemieni tutkiminen oli yksi suosikkiharrastuksistani varsinkin teinivuosilta parinkympin alkupuoliskolle asti. Olen lukenut joitain psykologiankirjoja koulujen jälkeenkin ja ihmisten todellisten motiivien ja halujen pohtiminen on minusta kiehtovaa.
Sarjakuvat
Ahmin lapsena Aku Ankkoja samalla tavalla kuin katselen nykyisin Youtubea ja luin samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan akkarien ilmestyessä vain kerran viikossa. Suosikkipiirtäjiäni olivat Vicar, Don Rosa ja Carl Barks (vaikka Barksin tarinat olivatkin minusta joskus tylsiä). Sarjakuvaharrastus heräsi uudelleen henkiin muutama vuosi sitten, kun aloin ostamaan ja lukemaan akkareita vakavampia ja painavampia graafisia novelleja ja sarjiksia. Uudet Conanit, Saga ja Chew ovat mieleisiäni pidempiä sarjoja ja We3 ja Porcelain mielestäni parhaita yksittäisiä sarjiksia.
Aasialainen ruoka
Kiinalainen, nepalilainen, thai ja jotkut sushit kuuluvat kirjoissani ruokien ykkösluokkaan ja yksi parhaista syömistäni aterioista oli Kampin kiinalaisessa 2014 joulukuussa syöty keskipäivän buffet.
Hotellimajoitus
Olen päässyt matkustelemaan paljon työni puolesta viime vuosina ja omaan hotellihuoneeseen saapuminen nuutuneena tuntuu mahtavalta lennon ja mahdollisten bussimatkojen sun muiden aktiviteettien jälkeen. Tuntuu ihanalta, kun voi ikään kuin kuoria nihkeäksi käyneet vaatteet päältään ja vaihtaa ne suihkun jälkeen puhtaisiin ja rojahtaa naurettavan suureen sänkyyn.
Stand-Up
En ole koskaan nauranut komedioille, mutta stand-upit iskevät minuun melko hyvin. Olen katsonut niitä paljon netflixistä ja nähnyt muutaman show:n livenäkin.
Luonto
Vähän samaan tapaan kuin eläimet, olen aina pitänyt luonnosta. Tunnen oloni rauhalliseksi ja "aidoksi" luonnon keskellä ja arvostan puita ja metsää enemmän kuin kaupunkia. Olen kaupunkilaistunut niin etten osaa juuri nimetä eri puita ja muuta kasvillisuutta, mutten jaksa tuntea tästä pahaa mieltä. Minulle tärkeää ei ole tietää minkä nimisiä puut tai aluskasvit ovat, vaan se että ne ovat siellä.
Harrastuksia jotka haluan aloittaa:
Tanssi
En koskaan ajatellut pitäväni tanssista. Se oli silmissäni harrastus ekstroverteille, sosiaalisesti lahjakkaille ja estottomille ihmisille. Itseni vastakohdille. Kokeilin tanssia parilla työmatkalla huonosti tanssivien kollegojeni keskellä ja huomasin pitäväni siitä yllättävän paljon. Olen nyt pyöritellyt mielessä tanssin aloittamista puolisentoista vuotta, mutta en tiedä eri tyyleistä mitään ja olen ollut laiska ottamaan selvää, mikä on tähän asti estänyt minua aloittamasta tätä.
Lautapelaaminen
Pidän lautapeleistä, mutta en ole harrastanut niitä erityisen aktiivisesti. Työpaikallamme on lautapelikerho, mutta haluaisin tutustua uusiin ihmisiin joten kokeilisin tätä mieluummin jossain muualla.
Savenveisto
Olen itse asiassa jo aloittanut yhden oman patsasprojektin, joka on jämähtänyt liikaan kunnianhimooni ja osaamattomuuteeni. Projekti vain venyi liian pitkäksi, enkä osannut antaa itselleni mitään armoa laadun suhteen, jonka vuoksi koko homma vain jäi kesken.
Miniatyyrit
Miniatyyrit ovat ylihinnoiteltuja, pikkuruisia muoviukkoja, jotka pitää leikata ja liimata yhteen ja maalata itse. Näillä pikku-ukoilla sitten pelataan eeppisiä taisteluskenaarioita kahta eeppisemmällä tarinalla. Olen perfektionisti ja pelkään mokaavani figuurien maalauksen kanssa, mikä hillitsee aloittamista, mutta olen alkanut jo pohtimaan itselleni sopivinta osapuolta.
Olen pudonnut laskuista jo kauan sitten, mutta arvioni mukaan kävin tänään treffeillä 36:nnen naisen kanssa. Olen käynyt viimeisen viikon aikana neljillä treffeillä. Kuten totuttua, treffit menivät hyvin ja deitti ei halua enää nähdä uudestaan. Kävimme yli kahden tunnin kävelyllä vuorotellen aurinkoisessa ja sateisessa säässä ja puhuimme taukoamatta koko parin tunnin ajan. Molempien oli todella helppo keksiä sanottavaa ja keskustelu oli luontevaa ja hauskaa puolin ja toisin. Sivusimme syvällisiäkin aiheita tyypillisten lemmikki-/opiskelu-/työ-/suosikkileffa-aiheiden lisäksi. Olin lenkin päätteeksi deitin ovella seisoessamme hieman yllättynyt että tämä vain seisoi hiljaa ja eikä tehnyt elettäkään sanoakseen mitään. Katsoi vain. Ajattelin, että naiset ovat jo niin moneen kertaan nähtyyn ja totuttuun tapaan täysin osaamattomia tekemään aloitetta tai osoittamaan mielenkiintoa, joten minä tein sen jälleen tämän puolesta ja kysyin haluaisiko hän nähdä uudestaan. En ainakaan itse keksinyt miten tapaaminen olisi voinut mennä hirveän paljon paremmin. Mutta väliäkö sillä miten hyvin tapaaminen menee: kukaan ei ole minusta kiinnostunut ja deitti nro 36:kin sanoi ettei halua nähdä enää toista kertaa ellei se tapaaminen tapahdu puhtaasti kaveripohjalta. Hänen kunniakseen on sanottava että tämä oli hyvin suora ja avoin asiasta ja vastasi vielä jälkeenpäin esittämääni kysymykseenikin aiheesta, vaikka sovimme kasvotusten jatkavamme omia polkujamme.
Tilaston jatkoksi lisätty uusin kielto, torjunta ja symbolinen päälle sylkeminen pilasi jälleen loppuillan ja kuten artikkelin kirjoitusajankohdasta voi päätellä, en saa unta ollessani näin vihainen ja toivoessani kuolemaa, kärsimystä ja ties millaista murhaa kaikille liian helppoa elämää eläneille ihmissuhdemulkuille (periaatteessa kaikille). Ajatukseni muuttuvat koko ajan jyrkemmiksi ja olen huomannut alkaneeni suorastaan vihaamaan naisia näiden helpon elämän ja päättymättömän nenännostelun vuoksi. Olen puhunut ongelmistani parille kaverille ja jopa yhdelle läheiselle, mutta siitä ei tunnu olevan kauheasti apua: olen viikko viikolta vain vihaisempi ja ajattelen muista ihmisistä aina vain vähemmän. Ja siltä varalta että joku tätä tekstiä lukeva nokkela keittiöpsykologi pohtii: "No mutta sen takia sinun kanssa ei haluta olla: olet niin vihainen ja se huokuu sinusta, vaikka et sitä huomaisi!" - Vihaisuuteni ei ole syy vaan seuraus ja se on suhteellisen tuore ilmiö, joka ei selitä niitä kymmeniä ja kymmeniä torjuntoja, joita kohtaan loppumattomalla syötöllä. En edes etsi mitään helvetin prinsessaa tai loppuelämän unelmien kultamurua... Melkeinpä kuka tahansa joka vain vastaa viesteihini on välittömästi hyvissä kirjoissani. Ilmeisesti ihannepaino, hyvä fyysinen kunto, erittäin tukevalla pohjalla oleva talous ja työpaikka, kansainvälisen työyhteisön koulima taito puhua melkein mistä tahansa ja kenelle tahansa, avoimuus ja mielenkiinto toista osapuolta kohtaan eivät ole riittäviä piirteitä Helsingin prinsessoille ja kuningattarille, jotka syntymällään ansaitsevat vähintään kaksitoista valtakuntaa ja prinssin jonka ratsun valkoinen on juuri heidän suosikkisävynsä.
Haistakaa paska...
]]>