Olin tänään spontaani! Kävin parin tunnin kävelyllä mieli maassa ja ties millainen murha ja raivo mielessä hautuen. Kun pääsin kotiin, sain vastauksen yhteen lukuisista viesteistäni joita olen eri deittisaiteilla lähetellyt. Vastaaja pyysi minua viestinsä lopussa mukaan tunnin päästä alkavaan burleskiesitykseen, jollaisessa en ole koskaan ennen käynyt. Olin tässä vaiheessa jo väsyttänyt itseni puhtaalla negatiivisuudella enkä halunnut lähteä, mutta järkeilin että tämä on niitä hetkiä joista voi seurata jotain hienoa ja että katuisin sitä jos en lähtisi mukaan.

Söin nopeasti pari leipää, laitoin itseni niin siistiksi kuin 10 minuutissa pystyn ja ilmoittelin tasaisin väliajoin aikataulustani deitille. Istuin jo metrossa, kun mieleeni alkoi hiipiä epäily että en enää kuule deitistäni mitään, koska tämä ei ollut kotoaan lähdön jälkeen vastannut ehdotuksiini tavata paikan ulkopuolella. Loppustoori onkin hyvin ennalta arvattava: saavun ajoissa ilmoittamaani aikaan ja norkoilen muutaman minuutin paikan ulkopuolella kännykkääni vilkuillen ja viestiä turhaan odottaen. Menin sisään ja ostin lipun esitykseen. Minulla ei ollut edes tarkkaa kuvaa deittini ulkonäöstä, joten yritin olut kädessä turhaan vilkuilla ympärilläni olevia ihmisiä ja pöydissä istujia. Treffikumppanini tiesi miltä minä näytän, koska omassa profiilissani on useita selkeitä kuvia minusta.

En lopulta koskaan tavannut tai kuullut mitään deitistäni, mutta olen keksinyt jo muutaman erilaisen nasevan ja oikeutetun ikävän vastauksen jonka aion tälle lähettää mikäli tämä koskaan vastaa baarissa lähettämiini kyselyihin. Itse esitys oli viihdyttävä niin kauan kuin sitä pystyi vellovassa ihmismeressä näkemään. Mielenkiintoisena uutuutena baariaatoksissani oli pohdinta siitä mitkä olisivat tuhoisimmat paikat heittää kranaatteja täpötäydessä baarissa. Sen keksiminen ei ollut loppupeleissä vaikeaa, joten ajatukset soljuivat seuraavaksi siihen miten lähelläni olevat ihmiset reagoisivat, jos näkisivät kädessäni kranaatteja tai aseen. Mietin lyhyesti voiko ihmisten persoonallisuudet ja sitä kautta käytöksen eri kriisitilanteissa jakaa erilaisiin arkkityyppeihin, mutta se olisi mennyt arvailun puolelle. Tyydyin olettamaan, että jokainen lähelläni seisova ihminen on oman elämänsä supersankari ja yrittäisi pysäyttää minut heti kun kaivan taskustani aseen tai pommin. Koska kranaattien heiton pitäisi olla hyvin suurielkeinen ja korkea lentääkseen tiiviisti pakkautuneiden ihmisten päiden yli, moni huomaisi aikeeni hyvissä ajoin kun nostan käteni ilmaan. Ajattelin parhaan vaihtoehdon olevan jonkinlainen harhautus. Koska kukaan ei tungoksessa pysty näkemään mitä pidät käsissäsi jos käsivarret ovat suorina kiinni kyljissäsi, jonkinlainen ranneliikkeellä mahdollisimman kauas nakattu savupommi (tai realistisemmin: ilotulite) voisi säikäyttää ihmisiä ja aiheuttaa hetkellistä hämmennystä, jonka aikana ehtisin heittää kranaatit. En kuitenkaan ajatellut skenaariota itseni kannalta turvallisesti, joten kuolisin todennäköisesti itsekin tuollaisella tempulla. Lisäksi kohteena olevan ihmismassan keskelle hakeutuminen tällaiset mielessä olisi puhdasta tyhmyyttä.

Tässä vaiheessa join olueni loppuun ja lähdin kotiin ennen esityksen viimeisen osion alkua. Nyt vain odotan deittini lässynlää "sori"- selitystä (mikäli tällä on selkärankaa noteerata koko asiaa), jotta voin sivaltaa takaisin hyvällä vastauksellani.

Ainakin näin tänään kävelylläni metsäkauriita ensimmäistä kertaa. Unohdin kaiken paskan ainakin hetkeksi.