Elämäni on tämän vuoden aikana muuttunut ääripäiden juhlaksi. Tilanteeni on vaihtunut alkuvuoden masennuksesta, murhanhimoisuudesta ja vihasta syksyyn, jonka aikana saavutin kaikki tavoitteet joita olen itselleni elämässä asettanut. Minulla ei ole mitään syytä olla pahoilla mielin, mutta tunnen silti oloni vihaiseksi, kateelliseksi ja välillä epätoivoiseksi liian usein, lähes päivittäin. Ajatukseni eivät ole alkuvuoden tasolla, jolloin saatoin käydä kahden tunnin kävelyllä luonnossa rauhoittumatta yhtään ja miettiä "viihteellä" vain kuinka baarin väentungoksen keskellä voisi parhaiten heittää kranaatteja. Ajattelen edelleen muista ihmisistä vähän ja pidän heitä heikkomielisinä ja liian helppoa elämää elävinä kaikenvalittajina.
Tämän artikkelin tarkoitus on yrittää helpottaa omaa oloani käsittelemällä ajatuksiani ja sitä miksi tunnen itseni edelleen niin vihaiseksi. Olen mielestäni onnistunut tunnistamaan pahan oloni pääasialliset ja pohjimmaiset lähteet, joita on kolme. Listaan ja kuvailen ne tähän ja yritän jokaisen lopussa tehdä niistä kokeilumielessä myytinmurtajamaisia ja objektiivisia, positiivisia huomioita.
1. Ensinnäkin olen hirveän katkera siitä, että menetin noin 15 vuotta elämästäni koulukiusaamisen ja siitä palautumisen vuoksi. Minun itsetuntoni ja sosiaaliset taitoni kiusattiin pois ja kun pääsin peruskoulun 9 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa ympäristöön, jossa joka toinen vastaantulija ei ole vihamielinen minua kohtaan, minulla kesti vielä ~6 vuotta saavuttaa suht normaali itsetunnon ja sosiaalisten taitojen taso. Mutta kun saavutin tämän normaalin tason, elämäni oli jo vakiintunut työssäkäyntiin ja elin ympäristössä jossa en enää pysty tutustumaan uusiin ihmisiin. Sen lisäksi lapsuudessa ja nuoruudessa muodostuneet tavat istua vain yksin kotona tekemättä mitään (koska minulle ei ollut silloin olemassa mitään parempaakaan) ovat muuttuneet elämäntavoiksi. Ja nuoruudessa muodostuneista tavoista ei noin vain päästä irti. Menetin siis 15 vuotta elämästäni (= ei harrastuksia, kavereita, elämän hienoja kohokohtia ja muistoja eikä minkäänlaisia ensirakkauksia) ja näiden 15 vuoden aikana muodostuneet ajatukset ja elämäntavat yhdistettynä muihin piirteisiini (puolikuuro introvertti jolla on vahvoja negatiivisia ennakkoluuloja monia ihmisiä kohtaan) takaavat että kaikki yritykseni muuttaa elämääni paremmaksi on pelkkää päättymätöntä, luonnottoman tuntuista vastavirtaan tappelua.
-----------------------------------------------------------
Tunnereaktioni menneisyydestäni on todella voimakkaan negatiivinen ja vaikka valtaosa sanomistani on totta, asia ei ole näin absoluuttisen mustavalkoinen. Voimakas reaktioni asioista jotka menetin vain peittää ne vähäisemmät hyvät puolet alleen. Sosiaalinen elämäni oli erittäin rajoittunutta, mutta minulla oli hyvä koti ja perhe. Kävimme monta kertaa vuodessa sukulaistemme luona ja pidin ikäisteni serkkujen luona vierailuista ja mökkeilystä. Aloin myös teininä pelaamaan aktiivisesti paria nettipeliä, joiden kautta sain kavereita ja kontakteja. Näinkin näitä kavereita joskus livenä, vaikka ne hetket olivatkin minulle hirveän uuvuttavia ja vaikeita. Minulla oli myös joitain kummallisia harrastuksia ja mieltymyksiä joista nautin, kuten ötököiden ja sisiliskojen etsiminen ja pyydystäminen. Yritykseni harrastaa jotain "normaalia" epäonnistuivat koska en osannut olla muiden ihmisten seurassa. Elämässäni oli myös kohokohtia, kuten jokaisen lemmikin hankinta, rakastamani nettipeli ja sen matsien alun odottaminen ja moni muu muisto ja pieni tapahtuma. Minä en vain ihmisenä saa helposti voimakkaita tunnereaktioita ja ne hienot hetket jotka nuoruudessa menetin olisivat varmasti menettäneet hohtonsa nopeasti ja sulautuneet vain osaksi tavallista arkea.
2. Yksi huonon oloni lähde on jonkinlainen tunnustuksen ja huomion kaipuu. Muistan miten rikki ja näkymätön olin nuorena ja olen hirveän ylpeä siitä miten loisteliaaseen sosioekonomiseen asemaan olen onnistunut siitä huolimatta pääsemään. Kampesin itseni aktiivisella yrittämisellä kadehdittavaan asemaan elämäntilanteesta, jonka seurauksena moni olisi saattanut suorittaa itsemurhan ennen 30:tä ikävuotta. Kuitenkin, kun luen nykyisin esim. kiusattujen tarinoita tai uutisartikkeleita yksinäisyydestä, tulen vihaiseksi siitä miten helpolla muut tuntuvat päässeen ja kuinka paljon huomiota ja palstatilaa lehdissä he saavat niin vähällä kärsimyksellä. Ikään kuin he olisivat jotain suuriakin sankareita, kun kestivät peräti kolme vuotta kiusaamista tai muuta yhtä kevyttä, joka ei kuitenkaan vaikuttanut peruuttamattomasti heidän elämäänsä ja persoonaansa. Minusta tuntuu kuin minulle kuuluva voiman, sitkeyden ja sisun ihailu lahjoitettaisiin jollekin vähemmän ansaitsevalle.
-----------------------------------------------------------
Olen viime aikojen pohdinnan seurauksena alkanut luulemaan, että olen aina kaivannut paljon enemmän huomiota kuin olen koskaan saanut. Pikkusiskon selkeämmät ja konkreettisemmat ongelmat veivät kotona vanhempien aikaa ja huomiota, enkä sosiaalisen tilanteeni ollessa mitä oli saanut mitään huomiota tai tunnustusta kodin ulkopuoleltakaan. Tämä on osaltaan vaikuttanut käytökseeni ja yritän esim. töissä saada muut nauramaan tai haastan heitä muuten vain erilaisiin leikkimielisiin sanailuihin, koska huomaan rakastavani huomiota enemmän kuin tiesin. Pärjään hyvin sosiaalisissa tilanteissa, mutta olen huono "kilpailemaan" huomiosta jonkun toisen, itseäni sosiaalisesti kokeneemman tyypin kanssa. Tulen hieman ärtyneeksi ja menen enemmän tai vähemmän lukkoon tilanteissa, jossa joku muu naurattaa ihmisiä tai on huomion keskipiste. Ajatukseni muiden "ansaitsemattomuudesta" on myös osittain vailla perusteita. Näiden ihmisten kiusaaminen on saattanut olla intensiivisempää kuin minun ja heidän kotinsa ja perheensä saattoi olla paljon omaani huonompi.
3. Olen kateellinen muille ihmisille ja sille miten helppoa kaikki on näille. Muille ihmisille haaste tarkoittaa jotain mihin saattaa joutua käyttämään joitain viikkoja tai jopa kuukausia. Minulle haaste on jotain minkä parissa joutuu työskentelemään vuosikymmeniä ja lopputulos on silti epävarma. Olen kateellinen siitä, miten helposti muut tuntevat mielihyvää, kuinka helposti he innostuvat asioista, kuinka "sosiaalisesti epävarmat introvertit" ja muut yliherkät hissukatkin ovat minua 10 kertaa kokeneempia kaikissa sosiaalisen elämän puolissa. MITEN??? Missä näiden herkkyys, introverttiys tai epävarmuus ja pelko muka näkyy ja miten se haittaa elämää konkreettisesti, jos he kuitenkin saavat suhteita aina kun haluavat? (minun mielestäni minkä tahansa suhteen saaminen noin 2-3 kuukauden sisällä siitä kun sellaista alkaa kaipaamaan on sama asia kuin suhteen saaminen sormia napsauttamalla) Viittaan tässä lähinnä yrityksiini löytää vertaisia, joka on osoittautunut mahdottomaksi.
-----------------------------------------------------------
Kateuteni muiden sosiaalista elämää ja aikaisemman elämän kokemuksia kohtaan saattaa olla perusteltua minun nostettua suhteet ja sosiaalisuuden niin vahvasti oman elämäni keskiöön. Elämässä on kuitenkin paljon muutakin kuin suhteet ja ne ovat ehkä ainoa oikea syyni olla kateellinen kellekään. Kaikilla muilla mittareilla olen valovuosia muita edellä. Olen alle kolmikymppisenä saavuttanut elämäntilanteen, jollaista monet havittelevat koko elämänsä turhaan. Minulla on älykkäitä ja todella hyväntahtoisia kavereita, joista jotkut ovat tehneet suorastaan töitä minun hyvinvointini eteen kerrottuani heille elämästäni. Minulla on vanhemmat ja siskot, jotka tasapainoilevat nykyään taitavasti huomiontarpeeni ja oman tilan kaipuuni välillä. Olen vuodesta toiseen terveyden perikuva ja taiteelliset lahjani avasivat ovet maailmanluokan yrityksen leipiin. Jopa nuoruuteni huonot kokemukset ovat hiljalleen kääntymässä vahvuuksiksi: siedän ja kestän paljon eri asioita (vaikka olenkin juuri tällä hetkellä vihainen ja provosoidun herkästi) ja näen elämän täysin uudessa valossa ja terveellisestä perspektiivistä koettuani sen nurjan puolen. Olen kouluttautunut ja osaan tasapainotella velvollisuuksien, kunnianhimon ja rentoutumisen välillä. En ehkä tunne asioita niin voimakkaasti kuin monet muut, mutta se tekee minusta toimintakykyisen kaikissa tilanteissa ja ympäristöissä. Sitä paitsi, miten voin kaivata jotain ekstaasinomaista tunnetta jota muut kokevat, jos sellainen ei ole koskaan kuulunut omaan tunneskaalaani? En minä osaa kaivata toista kuulevaa korvaakaan!
4. Neljäs syy kietoutuu kateuteen ja katkeruuteen, mutta vaikuttaa tekemisiini ja ajatuksiini eri tavalla, jonka takia listaan sen erikseen, mutta yritän olla mainitsematta jo aiempia asioita uudestaan. Olen peloissani ja ikään kuin jatkuvassa "kiireessä" elämässäni ikäni (28) vuoksi. Tunnen olevani kuin toinen jalka haudassa, vaikka elämäni (kokemuksien puolesta) on hädin tuskin alkanut. Rakastan oikeutta ja tasavertaisuutta ja haluan elämääni samoja asioita ja kokemuksia joita muillakin on ollut, mutta "missasin" elämästä 15 vuotta. Nyt kun minulla on kaikki kyvyt ja resurssit tehdä mitä ikinä haluan, en osaa nauttia mistään, koska yritän tehdä liikaa asioita kovalla kiireellä ja itselleni sopimattomalla tahdilla yrittäessäni tiivistää 15 vuotta elämää mahdollisimman lyhyeen aikaan. 30 vuotta on itselleni jonkinlainen maaginen rajapyykki, jonka jälkeen ihminen on yhtä kuin kuollut (pitää muistaa sanoa tämä kaikille mahtaville ja onnellisille tiimikavereilleni), joten minulla on hirveä paniikki ja kiire elää niin paljon kuin ikinä pystyn, vaikka en välillä edes tahtoisi. Olen esimerkiksi paniikissa ajatellut, että nyt kun elämäni ihmissuhdepuoli on alkanut etenemään, minun on mietittävä tarkkaan miten pitkään haluan olla toisen kanssa ennen "vaihtoa" voidakseni elää ja kokea mahdollisimman paljon, mikä on täysin väärä suhtautuminen asiaan.
-----------------------------------------------------------
Suurin syy ikääntymisen pelolle ja paniikkiini tämän hetken iästäni tulee puhtaasti ulkopuolelta. Olen surullisen altis vaikutteille ja yhteiskunnan rummuttaessa teini-iän ja parikymppisyyden ihanuutta, olen kauhuissani siitä että en hyvin pian enää kuulu tähän joukkoon, vaikka en pysty nimeämään ainuttakaan asiaa mitä se muuttaisi elämässäni. Tämä pelko voi pahimmillaan estää minua elämästä yrittäessäni elää. Olen joitain pikkujuttuja lukuun ottamatta tyytyväinen elämääni nyt. Miksi haluaisin pitää sen jatkuvassa muutostilassa? Sehän voi muuttua huonommaksi! Joku sanoi jossain joskus, että "elämä alkaa 25- vuotiaana", mikä piti itselläni paikkansa täydellisesti. 25 oli ikävuosi, jolloin minusta tuntui siltä että aivoni ovat vihdoin alkaneet toimimaan ja ajattelu helpottunut. Kokemuksieni määrä oli kasvanut merkittävästi ja elämäntilanne noin yleisesti ottaen parantunut kaikilla mittareilla. Sama kehityssuunta jatkuu edelleen sillä erotuksella että nautin tästä kaikesta enemmän kuin aiemmin. Elämäni on aikataulussa just eikä melkein.
Kommentit