Elämäni on tämän vuoden aikana muuttunut ääripäiden juhlaksi. Tilanteeni on vaihtunut alkuvuoden masennuksesta, murhanhimoisuudesta ja vihasta syksyyn, jonka aikana saavutin kaikki tavoitteet joita olen itselleni elämässä asettanut. Minulla ei ole mitään syytä olla pahoilla mielin, mutta tunnen silti oloni vihaiseksi, kateelliseksi ja välillä epätoivoiseksi liian usein, lähes päivittäin. Ajatukseni eivät ole alkuvuoden tasolla, jolloin saatoin käydä kahden tunnin kävelyllä luonnossa rauhoittumatta yhtään ja miettiä "viihteellä" vain kuinka baarin väentungoksen keskellä voisi parhaiten heittää kranaatteja. Ajattelen edelleen muista ihmisistä vähän ja pidän heitä heikkomielisinä ja liian helppoa elämää elävinä kaikenvalittajina.

Tämän artikkelin tarkoitus on yrittää helpottaa omaa oloani käsittelemällä ajatuksiani ja sitä miksi tunnen itseni edelleen niin vihaiseksi. Olen mielestäni onnistunut tunnistamaan pahan oloni pääasialliset ja pohjimmaiset lähteet, joita on kolme. Listaan ja kuvailen ne tähän ja yritän jokaisen lopussa tehdä niistä kokeilumielessä myytinmurtajamaisia ja objektiivisia, positiivisia huomioita.

1. Ensinnäkin olen hirveän katkera siitä, että menetin noin 15 vuotta elämästäni koulukiusaamisen ja siitä palautumisen vuoksi. Minun itsetuntoni ja sosiaaliset taitoni kiusattiin pois ja kun pääsin peruskoulun 9 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa ympäristöön, jossa joka toinen vastaantulija ei ole vihamielinen minua kohtaan, minulla kesti vielä ~6 vuotta saavuttaa suht normaali itsetunnon ja sosiaalisten taitojen taso. Mutta kun saavutin tämän normaalin tason, elämäni oli jo vakiintunut työssäkäyntiin ja elin ympäristössä jossa en enää pysty tutustumaan uusiin ihmisiin. Sen lisäksi lapsuudessa ja nuoruudessa muodostuneet tavat istua vain yksin kotona tekemättä mitään (koska minulle ei ollut silloin olemassa mitään parempaakaan) ovat muuttuneet elämäntavoiksi. Ja nuoruudessa muodostuneista tavoista ei noin vain päästä irti. Menetin siis 15 vuotta elämästäni (= ei harrastuksia, kavereita, elämän hienoja kohokohtia ja muistoja eikä minkäänlaisia ensirakkauksia) ja näiden 15 vuoden aikana muodostuneet ajatukset ja elämäntavat yhdistettynä muihin piirteisiini (puolikuuro introvertti jolla on vahvoja negatiivisia ennakkoluuloja monia ihmisiä kohtaan) takaavat että kaikki yritykseni muuttaa elämääni paremmaksi on pelkkää päättymätöntä, luonnottoman tuntuista vastavirtaan tappelua.

-----------------------------------------------------------
Tunnereaktioni menneisyydestäni on todella voimakkaan negatiivinen ja vaikka valtaosa sanomistani on totta, asia ei ole näin absoluuttisen mustavalkoinen. Voimakas reaktioni asioista jotka menetin vain peittää ne vähäisemmät hyvät puolet alleen. Sosiaalinen elämäni oli erittäin rajoittunutta, mutta minulla oli hyvä koti ja perhe. Kävimme monta kertaa vuodessa sukulaistemme luona ja pidin ikäisteni serkkujen luona vierailuista ja mökkeilystä. Aloin myös teininä pelaamaan aktiivisesti paria nettipeliä, joiden kautta sain kavereita ja kontakteja. Näinkin näitä kavereita joskus livenä, vaikka ne hetket olivatkin minulle hirveän uuvuttavia ja vaikeita. Minulla oli myös joitain kummallisia harrastuksia ja mieltymyksiä joista nautin, kuten ötököiden ja sisiliskojen etsiminen ja pyydystäminen. Yritykseni harrastaa jotain "normaalia" epäonnistuivat koska en osannut olla muiden ihmisten seurassa. Elämässäni oli myös kohokohtia, kuten jokaisen lemmikin hankinta, rakastamani nettipeli ja sen matsien alun odottaminen ja moni muu muisto ja pieni tapahtuma. Minä en vain ihmisenä saa helposti voimakkaita tunnereaktioita ja ne hienot hetket jotka nuoruudessa menetin olisivat varmasti menettäneet hohtonsa nopeasti ja sulautuneet vain osaksi tavallista arkea.

 

2. Yksi huonon oloni lähde on jonkinlainen tunnustuksen ja huomion kaipuu. Muistan miten rikki ja näkymätön olin nuorena ja olen hirveän ylpeä siitä miten loisteliaaseen sosioekonomiseen asemaan olen onnistunut siitä huolimatta pääsemään. Kampesin itseni aktiivisella yrittämisellä kadehdittavaan asemaan elämäntilanteesta, jonka seurauksena moni olisi saattanut suorittaa itsemurhan ennen 30:tä ikävuotta. Kuitenkin, kun luen nykyisin esim. kiusattujen tarinoita tai uutisartikkeleita yksinäisyydestä, tulen vihaiseksi siitä miten helpolla muut tuntuvat päässeen ja kuinka paljon huomiota ja palstatilaa lehdissä he saavat niin vähällä kärsimyksellä. Ikään kuin he olisivat jotain suuriakin sankareita, kun kestivät peräti kolme vuotta kiusaamista tai muuta yhtä kevyttä, joka ei kuitenkaan vaikuttanut peruuttamattomasti heidän elämäänsä ja persoonaansa. Minusta tuntuu kuin minulle kuuluva voiman, sitkeyden ja sisun ihailu lahjoitettaisiin jollekin vähemmän ansaitsevalle.

-----------------------------------------------------------

Olen viime aikojen pohdinnan seurauksena alkanut luulemaan, että olen aina kaivannut paljon enemmän huomiota kuin olen koskaan saanut. Pikkusiskon selkeämmät ja konkreettisemmat ongelmat veivät kotona vanhempien aikaa ja huomiota, enkä sosiaalisen tilanteeni ollessa mitä oli saanut mitään huomiota tai tunnustusta kodin ulkopuoleltakaan. Tämä on osaltaan vaikuttanut käytökseeni ja yritän esim. töissä saada muut nauramaan tai haastan heitä muuten vain erilaisiin leikkimielisiin sanailuihin, koska huomaan rakastavani huomiota enemmän kuin tiesin. Pärjään hyvin sosiaalisissa tilanteissa, mutta olen huono "kilpailemaan" huomiosta jonkun toisen, itseäni sosiaalisesti kokeneemman tyypin kanssa. Tulen hieman ärtyneeksi ja menen enemmän tai vähemmän lukkoon tilanteissa, jossa joku muu naurattaa ihmisiä tai on huomion keskipiste. Ajatukseni muiden "ansaitsemattomuudesta" on myös osittain vailla perusteita. Näiden ihmisten kiusaaminen on saattanut olla intensiivisempää kuin minun ja heidän kotinsa ja perheensä saattoi olla paljon omaani huonompi.

 

3. Olen kateellinen muille ihmisille ja sille miten helppoa kaikki on näille. Muille ihmisille haaste tarkoittaa jotain mihin saattaa joutua käyttämään joitain viikkoja tai jopa kuukausia. Minulle haaste on jotain minkä parissa joutuu työskentelemään vuosikymmeniä ja lopputulos on silti epävarma. Olen kateellinen siitä, miten helposti muut tuntevat mielihyvää, kuinka helposti he innostuvat asioista, kuinka "sosiaalisesti epävarmat introvertit" ja muut yliherkät hissukatkin ovat minua 10 kertaa kokeneempia kaikissa sosiaalisen elämän puolissa. MITEN??? Missä näiden herkkyys, introverttiys tai epävarmuus ja pelko muka näkyy ja miten se haittaa elämää konkreettisesti, jos he kuitenkin saavat suhteita aina kun haluavat? (minun mielestäni minkä tahansa suhteen saaminen noin 2-3 kuukauden sisällä siitä kun sellaista alkaa kaipaamaan on sama asia kuin suhteen saaminen sormia napsauttamalla) Viittaan tässä lähinnä yrityksiini löytää vertaisia, joka on osoittautunut mahdottomaksi.

-----------------------------------------------------------

Kateuteni muiden sosiaalista elämää ja aikaisemman elämän kokemuksia kohtaan saattaa olla perusteltua minun nostettua suhteet ja sosiaalisuuden niin vahvasti oman elämäni keskiöön. Elämässä on kuitenkin paljon muutakin kuin suhteet ja ne ovat ehkä ainoa oikea syyni olla kateellinen kellekään. Kaikilla muilla mittareilla olen valovuosia muita edellä. Olen alle kolmikymppisenä saavuttanut elämäntilanteen, jollaista monet havittelevat koko elämänsä turhaan. Minulla on älykkäitä ja todella hyväntahtoisia kavereita, joista jotkut ovat tehneet suorastaan töitä minun hyvinvointini eteen kerrottuani heille elämästäni. Minulla on vanhemmat ja siskot, jotka tasapainoilevat nykyään taitavasti huomiontarpeeni ja oman tilan kaipuuni välillä. Olen vuodesta toiseen terveyden perikuva ja taiteelliset lahjani avasivat ovet maailmanluokan yrityksen leipiin. Jopa nuoruuteni huonot kokemukset ovat hiljalleen kääntymässä vahvuuksiksi: siedän ja kestän paljon eri asioita (vaikka olenkin juuri tällä hetkellä vihainen ja provosoidun herkästi) ja näen elämän täysin uudessa valossa ja terveellisestä perspektiivistä koettuani sen nurjan puolen. Olen kouluttautunut ja osaan tasapainotella velvollisuuksien, kunnianhimon ja rentoutumisen välillä. En ehkä tunne asioita niin voimakkaasti kuin monet muut, mutta se tekee minusta toimintakykyisen kaikissa tilanteissa ja ympäristöissä. Sitä paitsi, miten voin kaivata jotain ekstaasinomaista tunnetta jota muut kokevat, jos sellainen ei ole koskaan kuulunut omaan tunneskaalaani? En minä osaa kaivata toista kuulevaa korvaakaan!

4. Neljäs syy kietoutuu kateuteen ja katkeruuteen, mutta vaikuttaa tekemisiini ja ajatuksiini eri tavalla, jonka takia listaan sen erikseen, mutta yritän olla mainitsematta jo aiempia asioita uudestaan. Olen peloissani ja ikään kuin jatkuvassa "kiireessä" elämässäni ikäni (28) vuoksi. Tunnen olevani kuin toinen jalka haudassa, vaikka elämäni (kokemuksien puolesta) on hädin tuskin alkanut. Rakastan oikeutta ja tasavertaisuutta ja haluan elämääni samoja asioita ja kokemuksia joita muillakin on ollut, mutta "missasin" elämästä 15 vuotta. Nyt kun minulla on kaikki kyvyt ja resurssit tehdä mitä ikinä haluan, en osaa nauttia mistään, koska yritän tehdä liikaa asioita kovalla kiireellä ja itselleni sopimattomalla tahdilla yrittäessäni tiivistää 15 vuotta elämää mahdollisimman lyhyeen aikaan. 30 vuotta on itselleni jonkinlainen maaginen rajapyykki, jonka jälkeen ihminen on yhtä kuin kuollut (pitää muistaa sanoa tämä kaikille mahtaville ja onnellisille tiimikavereilleni), joten minulla on hirveä paniikki ja kiire elää niin paljon kuin ikinä pystyn, vaikka en välillä edes tahtoisi. Olen esimerkiksi paniikissa ajatellut, että nyt kun elämäni ihmissuhdepuoli on alkanut etenemään, minun on mietittävä tarkkaan miten pitkään haluan olla toisen kanssa ennen "vaihtoa" voidakseni elää ja kokea mahdollisimman paljon, mikä on täysin väärä suhtautuminen asiaan.

-----------------------------------------------------------

Suurin syy ikääntymisen pelolle ja paniikkiini tämän hetken iästäni tulee puhtaasti ulkopuolelta. Olen surullisen altis vaikutteille ja yhteiskunnan rummuttaessa teini-iän ja parikymppisyyden ihanuutta, olen kauhuissani siitä että en hyvin pian enää kuulu tähän joukkoon, vaikka en pysty nimeämään ainuttakaan asiaa mitä se muuttaisi elämässäni. Tämä pelko voi pahimmillaan estää minua elämästä yrittäessäni elää. Olen joitain pikkujuttuja lukuun ottamatta tyytyväinen elämääni nyt. Miksi haluaisin pitää sen jatkuvassa muutostilassa? Sehän voi muuttua huonommaksi! Joku sanoi jossain joskus, että "elämä alkaa 25- vuotiaana", mikä piti itselläni paikkansa täydellisesti. 25 oli ikävuosi, jolloin minusta tuntui siltä että aivoni ovat vihdoin alkaneet toimimaan ja ajattelu helpottunut. Kokemuksieni määrä oli kasvanut merkittävästi ja elämäntilanne noin yleisesti ottaen parantunut kaikilla mittareilla. Sama kehityssuunta jatkuu edelleen sillä erotuksella että nautin tästä kaikesta enemmän kuin aiemmin. Elämäni on aikataulussa just eikä melkein.

Olen väsynyt. Olen jatkuvassa stressitilassa töissä ja kotona, ulkona ja sisällä, aamulla ja illalla. Kaikki mikä viittaa parisuhteisiin, rakkauteen, seksiin tai nuoruuteen saa minut raivon valtaan ja toivomaan kuolemaa ihmisille. Vihaiset ajatukset täyttävät jokaisen hereillä vietetyn tuntini. Normipäivässäni on suunnilleen 1-4 tuntia joina saan harhautettua itseäni niin että ajatukseni ovat hetken aikaa neutraalit. Muutoin olen koko ajan väsynyt, rintaa puristaa, mikään ei kiinnosta, provosoidun pariskunnista ja tunnen vihaa kaikkia meikattuja, ylimielisiä mitään ansaitsemattomia naisia kohtaan jotka kävelevät kadulla ohi.

Ainut asia mikä tuo minulle nykyisin mielenrauhaa ja auttaa esimerkiksi nukahtamaan univaikeuksien iskiessä on väkivaltaiset tappofantasiat, joissa komeilen lehtien etusivulla. Näissä fantasioissa tapan kaikki joilla on oman irrationaalisen ja hyvin tiukan määritelmäni mukaan liian helppo ja ansaitsematon elämä: kaikki joilla on ollut ystäviä lapsena ja nuorena. Kaikki jotka ovat saaneet positiivista palautetta itsestään, ulkonäöstään, persoonastaan ja kykenevät tämän ansaitsemattoman, positiivisen huomiokierteen ansiosta elämään vailla mitään kärsimystä. Kaikki joilla on ikinä elämässään ollut suhde jonka saamiseksi he eivät joutuneet sietämään vastoin tahtoaan vähintään 15-30 vuotta murhaavaa yksinäisyyttä ja päättymätöntä torjutuksi tulemista. Kaikki naiset, jotka saavat elämässään kaiken ilmaiseksi jonkinlaisena sairaana syntymäoikeutena tekemättä yhtään mitään.

Minä tarvitsen huomiota. Tarvitsen huomiota 27 elinvuoden edestä ja tarvitsen sitä nyt. Tällä hetkellä ajatus siitä että kuolen poliisin luoteihin tapettuani ensin paljon ihmisiä ja päädyn sitten lehtiin jotka ruotivat ja käyvät hyvin yksityiskohtaisesti läpi koko elämäni ja kokemukseni yrittäessään selvittää "mikä tekee ihmisestä tällaisen" tuntuu hyvältä. Tässä maailmassa kaikessa on aina kyse kaikista muista paitsi minusta ja kaikkien muiden, ah, niin arvokkailla tunteilla on aina enemmän väliä kuin minun, jonka vuoksi ajatuksesi itsekkyydestäni ei heilauta suuntaan tai toiseen: Sinä ja kaikki kaltaisesi olette saaneet elämässä jo ihan tarpeeksi kaikkea. Te ette ansaitse enempää. Välillä on pakko olla myös minun vuoro...

Kulunut kesä on ollut tapahtumarikkaampi, aktiivisempi, ihmisenä kasvattavampi ja antoisampi kuin yksikään lomistani tähän astisessa elämässäni. Olen nyt todistetusti muokannut itsestäni sen kaltaisen ihmisen kuin millaista itsestäni toivoin yli 10 vuotta sitten. Olen silti edelleen hyvin levoton ja kärsimätön, vaikka noiden tunteiden alkuperäinen lähde oli intensiivinen yrittäminen muuttaa elämäntilannettani. Kirjoitan tätä artikkeliakin siksi, etten juuri nyt oikein pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin näiden asioiden miettimiseen ja käsittelyyn.

10 vuotta sitten (17- vuotiaana) en käynyt mielelläni edes ruokakaupassa, koska pelkäsin mitä muut ihmiset siellä ajattelevat minusta. Minulla ei ollut ystäviä ja kun olin sopinut tapaavani yhden internet- pelikaverin livenä, pelkäsin niin paljon että toivoin että ilmenisi jotain mikä estäisi tapaamisemme. Paras ja rohkein yritykseni lähestyä tyttöä oli kysyä häneltä onko tämä tehnyt matikan kotitehtävät ja tunnustaa sitten etten osaa auttaa tätä puuttuvissa tehtävissä. Ajatus baarissa tai festareilla käymisestä oli mahdoton. Kassaneidin kehuminen tai tuntemattomalle puhuminen jonossa oli ekstroverttien yli-ihmisten heiniä ja ulkomaille tai kotimaan matkalle lähtö yksin jotain mitä tapahtuu vain elokuvissa.

Nyt, 10 vuotta myöhemmin, olen jatkuvan yrittämisen ja epämukavuusalueelle puskemisen jälkeen saavuttanut pisteen, jossa olen "tehnyt kaiken" mitä itseltäni nuorena toivoin. Olen pystynyt tähän kaikkeen jo parin - kolmen vuoden ajan, mutta tänään ero on siinä, että minä olen alkanut oikeasti nauttimaan noista listaamistani "mahdottomista" asioista. Se ei ole enää vain itseni pakottamista epämukaviin tilanteisiin muutoksen vuoksi.

Aloitin kuluvan kesän käymällä ensimmäistä kertaa kaksilla festareilla kavereideni kanssa. Festarit ovat aina olleet minulle suorastaan myyttinen tapahtuma: paikka jonne kaikki elämässään onnistuvat ihmiset menevät, jossa kaikki ovat koko ajan ekstaasissa ja jonka tarinat elävät ikuisesti. Ne olivatkin hyvin tavallisen tuntuisia tapahtumia. Ihmiset notkuivat kuka missäkin, monet joivat ja musiikki soi. Kukaan ei näyttänyt erityisen valaistuneelta tai elämän tarkoituksen löytäneeltä nyökytellessään musiikin tahtiin satunnaisilla nyrkinkohotuksilla. Minä taisin vieläpä kuulua siihen eläväisempään porukkaan, vaikka en ollut edes kauhean kiinnostunut soitettavasta musiikista. Se mitä kaverini sanoivat toisen festarin päätteeksi poisti niistä lopullisesti kuvittelemani mystiikan: "Oli ihan vitun kivaa! Mut ei hitto nyt pitää odottaa taas ens vuoteen!" Olin yllättynyt, koska kaverini olivat lähinnä seisoskelleet tai istuneet olut kädessä hyvin maltillisesti molempien festarireissujen ajan.

Kävin myös lyhyellä reppureissulla Länsi-Suomessa. Etsin yösijan aina paikan päällä ilman tietoa onko kaupungissa edes majapaikkoja. Tästä seurasi luonnollisesti kaikenlaista sähläystä ja erilaisia tarinoita, joita matkaltani toivoinkin. Itselleni merkittävänä loppuhuipennuksena yövyin viimeisessä kaupungissani Tinder- deitin luona, mikä merkkasi itselleni sitä viimeistä saavuttamatonta ja mahdottomalta tuntunutta asiaa.

Olenkin nyt sen takia vähän sekaisin. Olen periaatteessa "saavuttanut kaiken" mitä itseltäni halusin ja aivoni taitavat vieläkin prosessoida sitä kaikkea. Mutta kuluneen vuoden aikana alkanut levottomuus ja ADHD:mäinen kärsimättömyys tuntuvat yhä väkevänä. Se tuntuu epäreilulta, koska odotin jonkinlaista mielenrauhaa. Vaikka tavallaan saavutinkin sen jossain muodossa: en enää tunne päivittäistä pelkoa, pakokauhua ja vihaa muita ihmisiä kohtaan. Nämä voimakkaimmat tunteet ovat nyt poissa (ainakin 6 päivän otannan perusteella) ja vanhat harrastukseni tuntuvat taas päivä päivältä mielekkäämmiltä. Olen yrittänyt elää niin kovaa ja nopeasti niin pitkään, että hidastamisessa mennee vielä hetki.

Lähestyin torstaina naista, jonka olen maininnut blogissani joitakin kertoja. Mutta lyhyt yhteenveto: Tapasimme nettideittisaitin kautta viime vuoden elokuussa. Olimme molemmat epävarmoja ja kumpikaan ei "ottanut ohjia". En osannut tehdä romanttista aloitetta ja hän alkoi nähdä minut vain kaverina, mutta minä en koskaan päässyt yli tästä. Suhteeni tähän oli minulle henkisesti erittäin raskas ja elättelin toivetta että hän näkisi minut muunakin kuin vain harvinaisen mukavana ja anteliaana ystävänä. Pysyin tämän kaverina, mutta vihjasin vähän väliä että haluan olla enemmänkin. Tämä tapaili toista miestä, mutta puhui minulle jatkuvasti siitä kuinka hänen pitäisi lopettaa se suhde, koska se ei toimi ja on tälle henkisesti raastava. Hän väitti äskettäin luulevansa että mies vain leikkii tällä ja näytti alkuviikosta tavatessamme täysin murskatulta vilkuiltuaan ensin kännykkäänsä tosi aktiivisesti puolen tunnin ajan.

Yritin mahdotonta: puhua tieni ulos friendzonelta. Hän tapaili tätä toista miestä ja pitää minua kaverina, joten en voinut tehdä minkäänlaista rohkeaa tai suoraa fyysistä aloitetta edes pusun muodossa. Vaikka se nykyään onnistuisikin minulta, se olisi todennäköisesti ollut hänelle aivan liian outoa. Päädyin lähestymään tätä hänen heikkoutensa kautta: nainen on erittäin epävarma itsestään ja hänellä on huono itsetunto. Olen kehunut tätä ennenkin ja tyrmännyt hänen ajatuksiaan omasta kelpaamattomuudestaan, mutta halusin tiivistää tätä sanomaa mahdollisimman tehokkaaseen ja iskevään muotoon. Suunnittelin kirjettä tietokoneella noin 6 tuntia ja sain aikaan mielestäni hyvin positiivisen ja henkilökohtaisen kehukirjeen, jolla yritin kohottaa naisen itsetuntoa ja mielialaa sortumatta latteuksiin ja tyhjiin sanoihin. Kirjoitin kirjeen lopuksi käsin mustekynällä puhtaaksi. Mainitsin tietysti lopussa "toivovani että minulla olisi suurempi rooli hänen elämässään".

Halusin alun perin ostaa tälle jotain pientä lahjaksi, mutta hän inhoaa jos muut käyttävät rahaa häneen. Päädyin piirtämään tästä hauskahkon, sarjakuvamaisen karikatyyrin. Olenhan graafikko ja piirtäminen on yksi harvoista taidoistani joilla pystyn jonkinlaisia henkilökohtaisia lahjoja luomaan. Sujautin sekä kirjeen että piirroksen kuoreen, kirjoitin päälle naisen nimen ja aloin tiedustelemaan milloin hän olisi kotona.

Valmistellessani pientä romanttista liikettäni, ihastukselleni sattui samaan aikaan kaikenlaista: ystävä sai sairaskohtauksen, hänen tapailemansa mies oli vihjannut että haluaa seurustella kanssaan (mikä oli naiselle tosi iso juttu) ja hän oli lähdössä pian matkalle. Halusin sanoa sanottavani ennen matkaa, koska tilanteen muututtua näin paljon ja nopeasti, pelkäsin etten ikinä tekisi sitä jos odottaisin yhtään enempää.

Marssin sitten tämän etupihalle hänen matkapäivänään ja vaadin saada puhua tälle kasvotusten, vaikka hän oli sanonut ettei ehtisi tavata ollessaan kiireinen kohtauksen saaneen ystävänsä ja pakkaamisen kanssa. Tilanne olisi voinut olla paljon suotuisampi: hän ei ollut nukkunutkaan paljoa edellisenä yönä, mutta halusin puhua tälle asiasta sen ollessa niin tärkeä minulle. Ajattelin jopa, että hänelle vaikea tilanne saattaa toimia edukseni, koska "nössöyteni", ylikohteliaisuuteni ja aloitekyvyttömyyteni oli aikoinaan se syy minkä takia hän alkoi nähdä minut kaverina. Ainakin osoitin nyt kykeneväni olemaan myös röyhkeä, itsekäs ja erittäin suora. Kaikkea sitä mitä minulta puuttui saadessani kaverituomion.

Kävelimme lenkin naapurustossa tämän koira mukanamme ja puhuin tälle avoimesti tunteistani ja ajatuksistani. Olin kehitellyt vaikka minkälaisia nasevia lausahduksia ja iskeviä kommentteja eri vastauksiin joilla hän saattaisi yrittää minua torjua ja pääsin käyttämäänkin osaa niistä. Nainen oli kuitenkin masentavasti melkoinen muuri asiassa: hän ei joustanut lainkaan tai osoittanut mitään merkkejä mielensä muuttamisesta. Hän alkoi sen sijaan jossain vaiheessa puhua tästä tapailemastaan miehestä, käyttäen tätä esimerkkinä siitä miten hän tuntee ihastustaan ja kavereitaan kohtaan. Kuinka hän haluaa miellyttää tätä, mutta ei koe samanlaista tunnetta minua kohtaan. Tiesin että nainen mainitsisi tapailemansa miehen jossain välissä ja olin valmistautunut siihen muistuttamalla häntä siitä kuinka maassa tämä oli ollut monet kerrat miehen vuoksi, miten hän uskoi turhaan asioiden muuttuvan paremmaksi kuukausien ajan ja kuinka hän tapaili miestä vain "ettei tarvitsisi olla yksin". Mutta ilmeisesti jokin mitä mies oli päivää ennen sanonut oli nyt yhtäkkiä muuttanut kaiken kertaheitolla, koska nyt naikkonen vaikutti varmalta haluavansa jatkaa seurustelua hänen kanssaan...

Olin tässä vaiheessa jo melkoisella tappiomielialalla, enkä enää tiennyt mitä vastata (keksin tietysti myöhemmin jälkiviisauksia). Saatoin naisen kotiovelleen ja annoin hänelle valmistelemani kirjeen. Tämä istui rappusilla, mutta pyysin tätä nousemaan seisomaan. Hän sai mielestäni nähdä edes sen verran vaivaa vastaanottaessaan kaiken vaivannäköni, kehuni ja ajatukseni. Tämän reaktio avaamattomaan kirjeeseen oli "No jos se auttaa sua pääsemään eteenpäin." Aloin tässä vaiheessa olemaan jo suorastaan vittuuntunut naisen jääkylmään suhtautumiseen, annoin kirjeen, halasin häntä ja lähdin kotiin.

Sain tältä myöhemmin viestin, jossa hän kysyi miten haluan jatkaa eteenpäin. Oletan että hän ei halua menettää minua ystävänä. Sanoin vain että en osaa vielä sanoa, koska olen liian allapäin. Toivon että tämä yrittäisi oma-alotteisesti edes muutaman viestin verran pyytää minua pysymään ystävänään vaikka ei minussa muuta näkisikään. Olen ansainnut vähintään sen. Odotan ainakin hetken tämän yhteydenottoa sanomatta mitään. Hänellä on nyt muutenkin rankkaa, joten en aio kiukutella tälle millään tavalla.

Lopetin juuri tapailun elämäni parhaan deitin kanssa. Ehdimme nähdä pari kertaa kahvin, kävelyn, pyöräilyn ja minigolfin merkeissä ja lähdimme tänään kolmansille treffeille Tuskaan. Olin kiusaantunut koko tapaamisen ajan, koska en vain päässyt yli tämän lihavuudesta. Iltaa kohden tunnelma kävi liian kiusalliseksi minun ollessa kauhean etäinen samalla kun tämä tarraa kiinni käteeni. Vedin tämän vähän sivummalle pahimmasta metelistä ja avauduin rehellisesti tunteistani. En kuitenkaan raaskinut sanoa että syy oli tämän paino, joten jaarittelin vain ympäripyöreästi kuinka "en näe häntä romanttisessa mielessä" ja pahoittelin etäistä käytöstäni.

Tämä otti asian hyvin eikä ollut mitenkään erityisen maassa siitä. Taas toisaalta, en usko että tavallisilla ihmisillä on mitään merkittävää syytäkään olla pahoilla mielin näissä tilanteissa: heillähän on ollut runsaasti suhteita jo aiemminkin ja näiden itsetunto, sosiaalinen kehitys ja elämänsä on niin vakaalla ja hyvin pedatulla pohjalla että metsään menevä tapailu ei ole heille kuin pisara meressä. Minä sen sijaan alan lähestymään pistettä, jossa jokainen tavalla tai toisella pieleen menevä potentiaalinen kumppani syöksee minut aina vain pahenevaan paskakierteeseen joka tuhoaa elämäni. Paniikki iästäni, kroonisen yksinäisyyden aiheuttama epävarmuus ja itsetunnon puute yhdistettynä parisuhteiden ja seksin ihanuutta joka tuutista megafonilla huutavaan yhteiskuntaan saa minut vain toivomaan kuolemaa muille, helppoa elämää eläville ihmisille...

Minua voi kritisoida siitä että ainakin minulla oli nyt mahdollisuus muuttaa asiantilaa, jos olisin halunnut. Mutta onko minulla lupaa toivoa edes peruspositiivista tunnetta potentiaalista romanttista kumppania kohtaan? Huomasin tavatessamme olevani vain stressaantunut tämän ulkonäöstä ja nolostuin kun työkaveri törmäsi meihin festareilla.

Minä sitten todella näytän olevan täysin kusessa: Ainoat ihmiset jotka osoittavat minua kohtaan mitään orastavaa mielenkiintoa ovat aina niin lihavia että minä en koe mitään romanttista mielenkiintoa heitä kohtaan. Kaikki muut torjuvat minut. Ja olen yrittänyt niin kovasti muuttaa suhtautumistani. Se ei toimi ja tekee minusta vain kauhean väsyneen. Ja minä en ole edes kohtuuton tässä asiassa... Normaali vartalo ja pyöreys ei haittaa, mutta jossain se raja menee.

Minä en kohta enää saatana jaksa tätä... Jokainen viikko vain pahentaa ongelmaani ja minä pelkään tulevaisuuteni puolesta...