torstai, 14. syyskuu 2017

Kaikki ansaitsemattomat elämät

Olen väsynyt. Olen jatkuvassa stressitilassa töissä ja kotona, ulkona ja sisällä, aamulla ja illalla. Kaikki mikä viittaa parisuhteisiin, rakkauteen, seksiin tai nuoruuteen saa minut raivon valtaan ja toivomaan kuolemaa ihmisille. Vihaiset ajatukset täyttävät jokaisen hereillä vietetyn tuntini. Normipäivässäni on suunnilleen 1-4 tuntia joina saan harhautettua itseäni niin että ajatukseni ovat hetken aikaa neutraalit. Muutoin olen koko ajan väsynyt, rintaa puristaa, mikään ei kiinnosta, provosoidun pariskunnista ja tunnen vihaa kaikki meikattuja, ylimielisiä mitään ansaitsemattomia naisia kohtaan jotka kävelevät kadulla ohi.

Ainut asia mikä tuo minulle nykyisin mielenrauhaa ja auttaa esimerkiksi nukahtamaan univaikeuksien iskiessä on väkivaltaiset tappofantasiat, joissa komeilen lehtien etusivulla. Näissä fantasioissa tapan kaikki joilla on oman irrationaalisen ja hyvin tiukan määritelmäni mukaan liian helppo ja ansaitsematon elämä: kaikki joilla on ollut ystäviä lapsena ja nuorena. Kaikki jotka ovat saaneet positiivista palautetta itsestään, ulkonäöstään, persoonastaan ja kykenevät tämän ansaitsemattoman, positiivisen huomiokierteen ansiosta elämään vailla mitään kärsimystä. Kaikki joilla on ikinä elämässään ollut suhde jonka saamiseksi he eivät joutuneet sietämään vastoin tahtoaan vähintään 15-30 vuotta murhaavaa yksinäisyyttä ja päättymätöntä torjutuksi tulemista. Kaikki naiset, jotka saavat elämässään kaiken ilmaiseksi jonkinlaisena sairaana syntymäoikeutena tekemättä yhtään mitään.

Minä tarvitsen huomiota. Tarvitsen huomiota 27 elinvuoden edestä ja tarvitsen sitä nyt. Tällä hetkellä ajatus siitä että kuolen poliisin luoteihin tapettuani ensin paljon ihmisiä ja päädyn sitten lehtiin jotka ruotivat ja käyvät hyvin yksityiskohtaisesti läpi koko elämäni ja kokemukseni yrittäessään selvittää "mikä tekee ihmisestä tällaisen" tuntuu hyvältä. Tässä maailmassa kaikessa on aina kyse kaikista muista paitsi minusta ja kaikkien muiden, ah, niin arvokkailla tunteilla on aina enemmän väliä kuin minun, jonka vuoksi ajatuksesi itsekkyydestäni ei heilauta suuntaan tai toiseen: Sinä ja kaikki kaltaisesi olette saaneet elämässä jo ihan tarpeeksi kaikkea. Te ette ansaitse enempää. Välillä on pakko olla myös minun vuoro...

torstai, 3. elokuu 2017

Aikakauden loppu

Kulunut kesä on ollut tapahtumarikkaampi, aktiivisempi, ihmisenä kasvattavampi ja antoisampi kuin yksikään lomistani tähän astisessa elämässäni. Olen nyt todistetusti muokannut itsestäni sen kaltaisen ihmisen kuin millaista itsestäni toivoin yli 10 vuotta sitten. Olen silti edelleen hyvin levoton ja kärsimätön, vaikka noiden tunteiden alkuperäinen lähde oli intensiivinen yrittäminen muuttaa elämäntilannettani. Kirjoitan tätä artikkeliakin siksi, etten juuri nyt oikein pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin näiden asioiden miettimiseen ja käsittelyyn.

10 vuotta sitten (17- vuotiaana) en käynyt mielelläni edes ruokakaupassa, koska pelkäsin mitä muut ihmiset siellä ajattelevat minusta. Minulla ei ollut ystäviä ja kun olin sopinut tapaavani yhden internet- pelikaverin livenä, pelkäsin niin paljon että toivoin että ilmenisi jotain mikä estäisi tapaamisemme. Paras ja rohkein yritykseni lähestyä tyttöä oli kysyä häneltä onko tämä tehnyt matikan kotitehtävät ja tunnustaa sitten etten osaa auttaa tätä puuttuvissa tehtävissä. Ajatus baarissa tai festareilla käymisestä oli mahdoton. Kassaneidin kehuminen tai tuntemattomalle puhuminen jonossa oli ekstroverttien yli-ihmisten heiniä ja ulkomaille tai kotimaan matkalle lähtö yksin jotain mitä tapahtuu vain elokuvissa.

Nyt, 10 vuotta myöhemmin, olen jatkuvan yrittämisen ja epämukavuusalueelle puskemisen jälkeen saavuttanut pisteen, jossa olen "tehnyt kaiken" mitä itseltäni nuorena toivoin. Olen pystynyt tähän kaikkeen jo parin - kolmen vuoden ajan, mutta tänään ero on siinä, että minä olen alkanut oikeasti nauttimaan noista listaamistani "mahdottomista" asioista. Se ei ole enää vain itseni pakottamista epämukaviin tilanteisiin muutoksen vuoksi.

Aloitin kuluvan kesän käymällä ensimmäistä kertaa kaksilla festareilla kavereideni kanssa. Festarit ovat aina olleet minulle suorastaan myyttinen tapahtuma: paikka jonne kaikki elämässään onnistuvat ihmiset menevät, jossa kaikki ovat koko ajan ekstaasissa ja jonka tarinat elävät ikuisesti. Ne olivatkin hyvin tavallisen tuntuisia tapahtumia. Ihmiset notkuivat kuka missäkin, monet joivat ja musiikki soi. Kukaan ei näyttänyt erityisen valaistuneelta tai elämän tarkoituksen löytäneeltä nyökytellessään musiikin tahtiin satunnaisilla nyrkinkohotuksilla. Minä taisin vieläpä kuulua siihen eläväisempään porukkaan, vaikka en ollut edes kauhean kiinnostunut soitettavasta musiikista. Se mitä kaverini sanoivat toisen festarin päätteeksi poisti niistä lopullisesti kuvittelemani mystiikan: "Oli ihan vitun kivaa! Mut ei hitto nyt pitää odottaa taas ens vuoteen!" Olin yllättynyt, koska kaverini olivat lähinnä seisoskelleet tai istuneet olut kädessä hyvin maltillisesti molempien festarireissujen ajan.

Kävin myös lyhyellä reppureissulla Länsi-Suomessa. Etsin yösijan aina paikan päällä ilman tietoa onko kaupungissa edes majapaikkoja. Tästä seurasi luonnollisesti kaikenlaista sähläystä ja erilaisia tarinoita, joita matkaltani toivoinkin. Itselleni merkittävänä loppuhuipennuksena yövyin viimeisessä kaupungissani Tinder- deitin luona, mikä merkkasi itselleni sitä viimeistä saavuttamatonta ja mahdottomalta tuntunutta asiaa.

Olenkin nyt sen takia vähän sekaisin. Olen periaatteessa "saavuttanut kaiken" mitä itseltäni halusin ja aivoni taitavat vieläkin prosessoida sitä kaikkea. Mutta kuluneen vuoden aikana alkanut levottomuus ja ADHD:mäinen kärsimättömyys tuntuvat yhä väkevänä. Se tuntuu epäreilulta, koska odotin jonkinlaista mielenrauhaa. Vaikka tavallaan saavutinkin sen jossain muodossa: en enää tunne päivittäistä pelkoa, pakokauhua ja vihaa muita ihmisiä kohtaan. Nämä voimakkaimmat tunteet ovat nyt poissa (ainakin 6 päivän otannan perusteella) ja vanhat harrastukseni tuntuvat taas päivä päivältä mielekkäämmiltä. Olen yrittänyt elää niin kovaa ja nopeasti niin pitkään, että hidastamisessa mennee vielä hetki.

lauantai, 15. heinäkuu 2017

Rakkauskirje

Lähestyin torstaina naista, jonka olen maininnut blogissani joitakin kertoja. Mutta lyhyt yhteenveto: Tapasimme nettideittisaitin kautta viime vuoden elokuussa. Olimme molemmat epävarmoja ja kumpikaan ei "ottanut ohjia". En osannut tehdä romanttista aloitetta ja hän alkoi nähdä minut vain kaverina, mutta minä en koskaan päässyt yli tästä. Suhteeni tähän oli minulle henkisesti erittäin raskas ja elättelin toivetta että hän näkisi minut muunakin kuin vain harvinaisen mukavana ja anteliaana ystävänä. Pysyin tämän kaverina, mutta vihjasin vähän väliä että haluan olla enemmänkin. Tämä tapaili toista miestä, mutta puhui minulle jatkuvasti siitä kuinka hänen pitäisi lopettaa se suhde, koska se ei toimi ja on tälle henkisesti raastava. Hän väitti äskettäin luulevansa että mies vain leikkii tällä ja näytti alkuviikosta tavatessamme täysin murskatulta vilkuiltuaan ensin kännykkäänsä tosi aktiivisesti puolen tunnin ajan.

Yritin mahdotonta: puhua tieni ulos friendzonelta. Hän tapaili tätä toista miestä ja pitää minua kaverina, joten en voinut tehdä minkäänlaista rohkeaa tai suoraa fyysistä aloitetta edes pusun muodossa. Vaikka se nykyään onnistuisikin minulta, se olisi todennäköisesti ollut hänelle aivan liian outoa. Päädyin lähestymään tätä hänen heikkoutensa kautta: nainen on erittäin epävarma itsestään ja hänellä on huono itsetunto. Olen kehunut tätä ennenkin ja tyrmännyt hänen ajatuksiaan omasta kelpaamattomuudestaan, mutta halusin tiivistää tätä sanomaa mahdollisimman tehokkaaseen ja iskevään muotoon. Suunnittelin kirjettä tietokoneella noin 6 tuntia ja sain aikaan mielestäni hyvin positiivisen ja henkilökohtaisen kehukirjeen, jolla yritin kohottaa naisen itsetuntoa ja mielialaa sortumatta latteuksiin ja tyhjiin sanoihin. Kirjoitin kirjeen lopuksi käsin mustekynällä puhtaaksi. Mainitsin tietysti lopussa "toivovani että minulla olisi suurempi rooli hänen elämässään".

Halusin alun perin ostaa tälle jotain pientä lahjaksi, mutta hän inhoaa jos muut käyttävät rahaa häneen. Päädyin piirtämään tästä hauskahkon, sarjakuvamaisen karikatyyrin. Olenhan graafikko ja piirtäminen on yksi harvoista taidoistani joilla pystyn jonkinlaisia henkilökohtaisia lahjoja luomaan. Sujautin sekä kirjeen että piirroksen kuoreen, kirjoitin päälle naisen nimen ja aloin tiedustelemaan milloin hän olisi kotona.

Valmistellessani pientä romanttista liikettäni, ihastukselleni sattui samaan aikaan kaikenlaista: ystävä sai sairaskohtauksen, hänen tapailemansa mies oli vihjannut että haluaa seurustella kanssaan (mikä oli naiselle tosi iso juttu) ja hän oli lähdössä pian matkalle. Halusin sanoa sanottavani ennen matkaa, koska tilanteen muututtua näin paljon ja nopeasti, pelkäsin etten ikinä tekisi sitä jos odottaisin yhtään enempää.

Marssin sitten tämän etupihalle hänen matkapäivänään ja vaadin saada puhua tälle kasvotusten, vaikka hän oli sanonut ettei ehtisi tavata ollessaan kiireinen kohtauksen saaneen ystävänsä ja pakkaamisen kanssa. Tilanne olisi voinut olla paljon suotuisampi: hän ei ollut nukkunutkaan paljoa edellisenä yönä, mutta halusin puhua tälle asiasta sen ollessa niin tärkeä minulle. Ajattelin jopa, että hänelle vaikea tilanne saattaa toimia edukseni, koska "nössöyteni", ylikohteliaisuuteni ja aloitekyvyttömyyteni oli aikoinaan se syy minkä takia hän alkoi nähdä minut kaverina. Ainakin osoitin nyt kykeneväni olemaan myös röyhkeä, itsekäs ja erittäin suora. Kaikkea sitä mitä minulta puuttui saadessani kaverituomion.

Kävelimme lenkin naapurustossa tämän koira mukanamme ja puhuin tälle avoimesti tunteistani ja ajatuksistani. Olin kehitellyt vaikka minkälaisia nasevia lausahduksia ja iskeviä kommentteja eri vastauksiin joilla hän saattaisi yrittää minua torjua ja pääsin käyttämäänkin osaa niistä. Nainen oli kuitenkin masentavasti melkoinen muuri asiassa: hän ei joustanut lainkaan tai osoittanut mitään merkkejä mielensä muuttamisesta. Hän alkoi sen sijaan jossain vaiheessa puhua tästä tapailemastaan miehestä, käyttäen tätä esimerkkinä siitä miten hän tuntee ihastustaan ja kavereitaan kohtaan. Kuinka hän haluaa miellyttää tätä, mutta ei koe samanlaista tunnetta minua kohtaan. Tiesin että nainen mainitsisi tapailemansa miehen jossain välissä ja olin valmistautunut siihen muistuttamalla häntä siitä kuinka maassa tämä oli ollut monet kerrat miehen vuoksi, miten hän uskoi turhaan asioiden muuttuvan paremmaksi kuukausien ajan ja kuinka hän tapaili miestä vain "ettei tarvitsisi olla yksin". Mutta ilmeisesti jokin mitä mies oli päivää ennen sanonut oli nyt yhtäkkiä muuttanut kaiken kertaheitolla, koska nyt naikkonen vaikutti varmalta haluavansa jatkaa seurustelua hänen kanssaan...

Olin tässä vaiheessa jo melkoisella tappiomielialalla, enkä enää tiennyt mitä vastata (keksin tietysti myöhemmin jälkiviisauksia). Saatoin naisen kotiovelleen ja annoin hänelle valmistelemani kirjeen. Tämä istui rappusilla, mutta pyysin tätä nousemaan seisomaan. Hän sai mielestäni nähdä edes sen verran vaivaa vastaanottaessaan kaiken vaivannäköni, kehuni ja ajatukseni. Tämän reaktio avaamattomaan kirjeeseen oli "No jos se auttaa sua pääsemään eteenpäin." Aloin tässä vaiheessa olemaan jo suorastaan vittuuntunut naisen jääkylmään suhtautumiseen, annoin kirjeen, halasin häntä ja lähdin kotiin.

Sain tältä myöhemmin viestin, jossa hän kysyi miten haluan jatkaa eteenpäin. Oletan että hän ei halua menettää minua ystävänä. Sanoin vain että en osaa vielä sanoa, koska olen liian allapäin. Toivon että tämä yrittäisi oma-alotteisesti edes muutaman viestin verran pyytää minua pysymään ystävänään vaikka ei minussa muuta näkisikään. Olen ansainnut vähintään sen. Odotan ainakin hetken tämän yhteydenottoa sanomatta mitään. Hänellä on nyt muutenkin rankkaa, joten en aio kiukutella tälle millään tavalla.

lauantai, 1. heinäkuu 2017

Miksi parhaat ihmiset ovat lihavia?

Lopetin juuri tapailun elämäni parhaan deitin kanssa. Ehdimme nähdä pari kertaa kahvin, kävelyn, pyöräilyn ja minigolfin merkeissä ja lähdimme tänään kolmansille treffeille Tuskaan. Olin kiusaantunut koko tapaamisen ajan, koska en vain päässyt yli tämän lihavuudesta. Iltaa kohden tunnelma kävi liian kiusalliseksi minun ollessa kauhean etäinen samalla kun tämä tarraa kiinni käteeni. Vedin tämän vähän sivummalle pahimmasta metelistä ja avauduin rehellisesti tunteistani. En kuitenkaan raaskinut sanoa että syy oli tämän paino, joten jaarittelin vain ympäripyöreästi kuinka "en näe häntä romanttisessa mielessä" ja pahoittelin etäistä käytöstäni.

Tämä otti asian hyvin eikä ollut mitenkään erityisen maassa siitä. Taas toisaalta, en usko että tavallisilla ihmisillä on mitään merkittävää syytäkään olla pahoilla mielin näissä tilanteissa: heillähän on ollut runsaasti suhteita jo aiemminkin ja näiden itsetunto, sosiaalinen kehitys ja elämänsä on niin vakaalla ja hyvin pedatulla pohjalla että metsään menevä tapailu ei ole heille kuin pisara meressä. Minä sen sijaan alan lähestymään pistettä, jossa jokainen tavalla tai toisella pieleen menevä potentiaalinen kumppani syöksee minut aina vain pahenevaan paskakierteeseen joka tuhoaa elämäni. Paniikki iästäni, kroonisen yksinäisyyden aiheuttama epävarmuus ja itsetunnon puute yhdistettynä parisuhteiden ja seksin ihanuutta joka tuutista megafonilla huutavaan yhteiskuntaan saa minut vain toivomaan kuolemaa muille, helppoa elämää eläville ihmisille...

Minua voi kritisoida siitä että ainakin minulla oli nyt mahdollisuus muuttaa asiantilaa, jos olisin halunnut. Mutta onko minulla lupaa toivoa edes peruspositiivista tunnetta potentiaalista romanttista kumppania kohtaan? Huomasin tavatessamme olevani vain stressaantunut tämän ulkonäöstä ja nolostuin kun työkaveri törmäsi meihin festareilla.

Minä sitten todella näytän olevan täysin kusessa: Ainoat ihmiset jotka osoittavat minua kohtaan mitään orastavaa mielenkiintoa ovat aina niin lihavia että minä en koe mitään romanttista mielenkiintoa heitä kohtaan. Kaikki muut torjuvat minut. Ja olen yrittänyt niin kovasti muuttaa suhtautumistani. Se ei toimi ja tekee minusta vain kauhean väsyneen. Ja minä en ole edes kohtuuton tässä asiassa... Normaali vartalo ja pyöreys ei haittaa, mutta jossain se raja menee.

Minä en kohta enää saatana jaksa tätä... Jokainen viikko vain pahentaa ongelmaani ja minä pelkään tulevaisuuteni puolesta...

maanantai, 19. kesäkuu 2017

Suhteetonta suhdedraamaa ilman draamaa

Lisää tajunnanvirtaa kahdesta naikkosesta.

Olen tavannut elämäni parhaan deitin kahdesti, mutta en kykene näkemään tätä romanttisessa mielessä. Minun on vain pakko tunnustaa, että tietyn rajan jälkeen lihavuus yksinkertaisesti tappaa mielenkiintoni toista kohtaan. Tämä on hirveän turhauttavaa... Luulisi että jos on elänyt koko elämänsä yksin ja on siitä totaalisen hajalla, aivot löysäisivät kriteerejään edes hieman, mutta ei... En tiedä mitä tehdä asian suhteen. Deitti ei ole niin plösö, että torjuisin tämän heti (jonka teen selkeissä tapauksissa suoralta kädeltä heti ekan tapaamisen jälkeen), mutta hän on kuitenkin niin pyöreä että asia häiritsee minua. Koen tavallaan kiusaavani häntä, koska viestittelyni on muuttunut tylsemmäksi ja innottomammaksi kuin mitä se oli ennen tapaamista, koska tunteeni tätä kohtaan latistui tapaamisen jälkeen. Mutta en kuitenkaan laita mitään poikki koska en osaa tai uskalla päättää mitä tehdä. Minä ikään kuin roikotan häntä chatin päässä minimiviesteillä...

Samaan aikaan toisaalla...

Yritin tänään myös kertoa fiiliksistäni eräälle toiselle naiselle, johon tutustuin jo vajaa vuosi sitten, mutta en löytänyt sopivaa tilaisuutta. Hän näkee minut vain kaverina ja olemme puhuneet asiasta useasti viimeisen puolen vuoden ajan. Haluaisin vain olla enemmän kuin pelkkä kaveri, joten olin ajatellut yrittää puhua tieni ulos siitä kuopasta tänään. Mutta koska suunnitelmani oli kuollut jo syntyessään (naiset eivät helpolla muuta mielipiteitään friendzone- asioissa), ajattelin että ehdoton minimi asian puheeksi ottamiselle on luonteva, rento hetki naamatusten tavatessa. Yritin myös ajoittaa aiheen tapaamisen loppuun, jotta toinen pääsisi helposti perääntymään lähtemällä kotiin, jos aihe on tälle liian kiusallinen. Sopivaa hetkeä tapaamisen lopussa ei sitten tullut. Yksi 10-15 sekunnin mittainen hiljainen hetki autossa olisi kelvannut, mutta en tiennyt miten aloittaa lausetta ja se ainoa tilaisuus karkasi.

Se miksi ylipäätään järkeilin voivani onnistua tässä on se tosiseikka että olen kasvanut ihmisenä tämän tapaamisen jälkeen valtavasti. Ne piirteet minussa joiden takia hän aikoinaan alkoi näkemään minut kaverina ovat mielestäni kadonneet. Hän on myös sanonut minun olevan ainoa henkilö (tai vähintään yksi todella harvoista) jonka mielipidettä itsestään hän ei joudu arvailemaan tai epäröimään. Hän luottaa minuun. Tulen iloiseksi aina kun saan tältä viestejä, oli aihe mikä tahansa ja koen tämän aidosti turvalliseksi ja luotettavaksi ihmiseksi. Olen aktiivisesti pyrkinyt antamaan tälle kaikkea sitä mitä hän on kertonut kaipaavansa sosiaaliselta elämältään ja vapaa-ajaltaan. En kuitenkaan kiellä sitä että olen tavatessamme myös tavallista pökkelömpi. Hän on hyvin vaikea, välillä ristiriitainen nainen ja haluan niin kovasti sanoa oikeat asiat, että jäädyn useammin kuin haluaisin. Olemukseni ja käytökseni on kuitenkin parantunut huomattavasti kuluneina kuukausina ja olisin halunnut kysyä tältä että eikö hän tosissaan näe minussa mitään muuta kuin harvinaisen kivan kaverin. Soppaa sekoittaa jossain määrin se, että hän tapailee toista miestä. Mutta tämä ei ole mielestäni erityisen suuri ongelma, koska nainen valittaa tästä jatkuvasti, on emotionaalisesti hyvin uupunut tilanteeseen, sanoo olevansa tämän kanssa vain paetakseen yksinäisyyttä ja näiden suhde vaikuttaa naikkosen kertoman mukaan minusta muutenkin hieman liian... vaikealta...

Nyt minä vain pohdin pitäisikö minun odottaa mahdollisesti viikkoja sopivaa tilaisuutta, vai vain soittaa tälle. Haluaisin niin sanoa tämän kasvotusten, mutta se tuntuu vaikealta ja aiheen ollessa mitä on, minun sanomani on oltava vakuuttava, kristallinkirkas ja samalla tarpeeksi tunneperäinen että sillä on toivoakaan onnistua. Nämä kriteerit eivät aina naamatusten täyty, koska välitän hänestä ja potentiaalisesta jutustamme liikaa voidakseni olla luonteva ja rento valtaosan ajasta.