Kävin pienen tauon jälkeen taas useilla treffeillä. Yhteensä noin 7:llä 2 viikon aikana. 3 näistä oli tapaamisia aiemman artikkelini post-mortem- deitin kanssa. Käydyt treffit ovat menneet laidasta laitaan samoin kuin viime viikkojen tunnetilani ja haluan kirjoittaa niistä taas tänne kaikukammiooni purkaakseni ajatuksiani.

 

Toisen, kolmannen ja neljännen tapaamisen post-mortem

Sovimme edellisen artikkelin deittini kanssa tapaavamme toisen kerran, mikä menikin paljon ekaa tapaamista paremmin. Pyöräilimme kaupunkipyörillä, söimme jäätelöä hyvässä säässä ja kävelimme Kaivopuistossa. Perushyvä tapaaminen. Kolmanneksi tapaamiskerraksi olin päättänyt rikkoa omaa hissutteluani ja yltiökohteliaisuuttani ja olla kliseisen tungetteleva mies. Sitä naiset ilmeisesti haluavat, koska en ole sellainen koskaan ollut ja olen ikuisesti yksin. Ostin deitilleni lahjan ("beauty"- brändättyä semihienoa suklaata) ja nappasin tämän sateella kainalooni sateenvarjon alle sen kummempia kyselemättä. Yritin myös treffien lopussa vihjata että olen OK pussaamisen kanssa pitämällä tätä halauksen jälkeen hieman pidennetyn hetken käsissäni. Lopputulos: eleetön suhtautuminen lahjaan, kehoitus pitää sateenvarjoa kädessä välissämme ja pelkkä halaus ilman mitään reagointia hienoiseen vihjeeseeni.

Sovimme silti neljännen tapaamiskerran, joka oli mielestäni hyvin kiusallinen. Olin väsynyt ja kyllästynyt yrittämiseen ja neljäs miitti oli kuin ekan ja tokan treffin välimuoto: kiusallista ja yltiöturvallista, unohdettavaa smalltalkia. Tämä kysyi minulta mitä mieltä olen tapailustamme ja sanoin suoraan olevani pettynyt viestittelyn vähyyteen, harvoihin tapaamiskertoihin ja tämän haluun edetä hitaasti. Tämä pahoitteli että oli ylipäätään lähtenyt Tinderiin ollessaan niin kiireinen ja avauduimme jonkin verran henkilökohtaisista suhde- ja seuranhakuasioistamme. Tämä alkoi jossain välissä ehdottamaan minulle hyviä paikkoja tutustua naisiin livenä (pubi). Että sellainen neljäs tapaaminen... Tämä sanoi että voi tavata yhä, jos jaksan odottaa tämän ulkomaanmatkan päättymistä ja suostuin tähän. En tosin enää odota tältä mitään yhteydenottoa, enkä aio itsekään laittaa viestiä. Vastaan vain jos sellaisen saan. Raja se on minunkin yrittämiselläni.


Lentävää jutustelua

Olen sitten edellisen artikkelini nähnyt myös hyvin erilaista naista livenä kahdesti: meillä ei ole juuri mitään muuta yhteistä kuin mielenkiinto eläimiin ja ehkä hieman tavallista tiheämpi matkailutahti. Tämän kanssa on kuitenkin hirveän helppo jutella ja puheenaiheita sun muuta sanottavaa tulee mieleen koko ajan. Tämä puhuu puhumasta päästyään ja tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun ihan konkreettisesti opin jotain uutta itsestäni toista ihmistä tavatessa: tulen treffeillä paremmin toimeen ekstroverttien ihmisten kanssa. Luulin asian olevan päinvastoin ollessani itse introvertti, jolla on nuoruudesta takaraivoon pesiytynyt inho ja negatiivinen ennakko-odotus ekstrovertteja kohtaan. Mutta pakko se on tunnustaa, että minun on helppo keksiä sanottavaa ja puhua takaisin, jos toinen "johtaa" keskustelua jatkuvalla höpöttämisellä.

Kävimme ensitreffeillä verenluovutuksessa (minulle eka kerta) ja syömässä kiinalaisessa. Toisilla treffeillä istuimme ihanassa kahvilassa Töölönlahdella. Tämä muutti väliaikaisesti pohjoisemmaksi keikkaluontoisen työn perässä. En helposta juteltavuudesta huolimatta kuitenkaan tiedä haluaisinko tapailla tätä: tunnen oloni tavallaan uhatuksi, koska hän on sosiaalisesti niin paljon kokeneempi ja itsevarmempi kuin minä (vaikka en nykyään sitä enää livenä näytäkään, se on puhtaasi pääni sisäinen tunnetila) ja meillä on yhteistä vain mielenkiinto eläimiä, luontoa ja ehkä jossain määrin matkailua kohtaan. En tiedä miten pitkälle sellainen kantaisi, enkä osaa "kokeilla" nopeaa suhdetta noin vain: minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta ja nopea, muuten vaan kokeilu vaatii sellaista itseluottamusta ja kokemusta, jota minulla ei ole.

 

Tylsää

Hienon uuden kahvilan edellisillä treffeillä löydettyäni, pyysin myös erästä harrastusten perusteella introverttia naikkosta treffeille samaiseen kuppilaan. Nämä olivat tosi tympeät ja kiusalliset treffit. Yritin kysellä häneltä asioita ja aloittaa keskustelua höpöttelemällä sitä sun tätä eri aiheista, mutta deittini vain vastaili niihin lyhyesti, eikä lähtenyt mukaan mihinkään keskusteluun. Hän halusi lopulta lähteä takaisin kotiin aikaisin, vain vajaan puolentoista tunnin jälkeen siitä kun näimme rautatieasemalla. Olin tavallaan tyytyväinen ratkaisusta: tässä tapaamisessa ei ollut mitään kemiaa ja tämä säästi meidän molempien aikaa. Olin silti ärsyyntynyt: mitä tämä oikein odotti tapaamiselta? Istutaan hiljaa? Puhutaan tämän suosikkiaiheesta, mutta vain jos minä keksin mikä se on ja otan sen puheeksi? Pff. Mitä ajanhukkaa.


Parhaat, vai toiseksi parhaat treffit tähän asti?

Tapasin viime lauantaina naisen, jolle lähetin viestiä ensimmäisen kerran puoli vuotta sitten. Tällä oli alkuvuonna kova kiire töiden, opiskelun ja harrastusten kanssa ja häntä oli siksi mahdoton tavata, vaikka yritimme sopia miittiä kahdesti. Hän vain katosi aina 2-3 kuukaudeksi kerrallaan mitään sanomatta ja ilmestyi sitten takaisin vastaten kuukausien takaiseen viestiini.
Tällä kertaa onnistuimme kuitenkin tapaamaan! Treffejä edelsi yli viikon ahkera ja leikkisä viestittely ja näimme aurinkoisessa säässä lauantai-iltana. Kävelimme kauniilla ranta-alueilla ja kävimme pienessä, kodikkaassa kulmakahvilassa. Tämän kanssa oli tosi helppo jutella ja huumorintajumme on hyvin samanlainen. Piikittelimme toisiamme eri asioista ja nauroimme paljon. Minä yhdessä välissä niin paljon että näkö sumeni kyynelten määrästä samalla kun niskani kipeytyivät ja menivät jumiin jännittäessäni hartioitani niin voimakkaasti naurun määrästä.

Vaikka kyseessä olivat joko parhaat tai vähintään toiseksi parhaat treffit joilla olen ikinä käynyt, olen absurdin tuntuisen henkilökohtaisen ongelman edessä: olen hyvin joustava vastakkaisen sukupuolen kasvoja ja muita ulkoisia piirteitä kohtaan, mutta ylenpalttinen pyöreys tai suoranainen lihavuus on minulle niin suuri turn-off, että se on oikeastaan pilannut pari lupaavaa deittiä minulle aikaisemminkin.

Olen tällä hetkellä vihainen ja hämmentynyt, koska en tiedä mitä ajatella. Viimeisin deittini on muutoin mahtava tyyppi jonka haluaisin tavata uudestaan (hän haluaa myös tavata minut), mutta huomaan tämän pyöreyden haittaavan minua enemmän kuin haluaisin myöntää. Olen kirjoittanut blogissani paljon siitä kuinka olen aina yksin ja miten kukaan ei halua seuraani ja että olen yksinäisyydestäni niin vihainen että pohdin ties millaista murhaa. Tunnen että minulla ei ole ikään kuin lupaa ajatella treffikumppanistani näin kriittisesti kaiken valittamiseni jälkeen ja nuhtelen itseäni jatkuvasti pinnallisesta suhtautumisestani toiseen, mutta tunnereaktioni on silti negatiivinen: lihavuus on minulle periaatteessa ainoa treffailun päättävä ulkonäkötekijä.

Käytännössä minä vain pyörin nyt kotonani kykenemättömänä tekemään mitään. En tiedä mitä ajatella... Tapaamani nainen on mahtava tyyppi jonka kanssa oli tosi hauskaa, mutta jos minulta kysytään nopean tunnereaktion perusteella haluanko tapailla häntä, vastaan "en".

Vitun vitun vittu saatana...