Lisää tajunnanvirtaa kahdesta naikkosesta.

Olen tavannut elämäni parhaan deitin kahdesti, mutta en kykene näkemään tätä romanttisessa mielessä. Minun on vain pakko tunnustaa, että tietyn rajan jälkeen lihavuus yksinkertaisesti tappaa mielenkiintoni toista kohtaan. Tämä on hirveän turhauttavaa... Luulisi että jos on elänyt koko elämänsä yksin ja on siitä totaalisen hajalla, aivot löysäisivät kriteerejään edes hieman, mutta ei... En tiedä mitä tehdä asian suhteen. Deitti ei ole niin plösö, että torjuisin tämän heti (jonka teen selkeissä tapauksissa suoralta kädeltä heti ekan tapaamisen jälkeen), mutta hän on kuitenkin niin pyöreä että asia häiritsee minua. Koen tavallaan kiusaavani häntä, koska viestittelyni on muuttunut tylsemmäksi ja innottomammaksi kuin mitä se oli ennen tapaamista, koska tunteeni tätä kohtaan latistui tapaamisen jälkeen. Mutta en kuitenkaan laita mitään poikki koska en osaa tai uskalla päättää mitä tehdä. Minä ikään kuin roikotan häntä chatin päässä minimiviesteillä...

Samaan aikaan toisaalla...

Yritin tänään myös kertoa fiiliksistäni eräälle toiselle naiselle, johon tutustuin jo vajaa vuosi sitten, mutta en löytänyt sopivaa tilaisuutta. Hän näkee minut vain kaverina ja olemme puhuneet asiasta useasti viimeisen puolen vuoden ajan. Haluaisin vain olla enemmän kuin pelkkä kaveri, joten olin ajatellut yrittää puhua tieni ulos siitä kuopasta tänään. Mutta koska suunnitelmani oli kuollut jo syntyessään (naiset eivät helpolla muuta mielipiteitään friendzone- asioissa), ajattelin että ehdoton minimi asian puheeksi ottamiselle on luonteva, rento hetki naamatusten tavatessa. Yritin myös ajoittaa aiheen tapaamisen loppuun, jotta toinen pääsisi helposti perääntymään lähtemällä kotiin, jos aihe on tälle liian kiusallinen. Sopivaa hetkeä tapaamisen lopussa ei sitten tullut. Yksi 10-15 sekunnin mittainen hiljainen hetki autossa olisi kelvannut, mutta en tiennyt miten aloittaa lausetta ja se ainoa tilaisuus karkasi.

Se miksi ylipäätään järkeilin voivani onnistua tässä on se tosiseikka että olen kasvanut ihmisenä tämän tapaamisen jälkeen valtavasti. Ne piirteet minussa joiden takia hän aikoinaan alkoi näkemään minut kaverina ovat mielestäni kadonneet. Hän on myös sanonut minun olevan ainoa henkilö (tai vähintään yksi todella harvoista) jonka mielipidettä itsestään hän ei joudu arvailemaan tai epäröimään. Hän luottaa minuun. Tulen iloiseksi aina kun saan tältä viestejä, oli aihe mikä tahansa ja koen tämän aidosti turvalliseksi ja luotettavaksi ihmiseksi. Olen aktiivisesti pyrkinyt antamaan tälle kaikkea sitä mitä hän on kertonut kaipaavansa sosiaaliselta elämältään ja vapaa-ajaltaan. En kuitenkaan kiellä sitä että olen tavatessamme myös tavallista pökkelömpi. Hän on hyvin vaikea, välillä ristiriitainen nainen ja haluan niin kovasti sanoa oikeat asiat, että jäädyn useammin kuin haluaisin. Olemukseni ja käytökseni on kuitenkin parantunut huomattavasti kuluneina kuukausina ja olisin halunnut kysyä tältä että eikö hän tosissaan näe minussa mitään muuta kuin harvinaisen kivan kaverin. Soppaa sekoittaa jossain määrin se, että hän tapailee toista miestä. Mutta tämä ei ole mielestäni erityisen suuri ongelma, koska nainen valittaa tästä jatkuvasti, on emotionaalisesti hyvin uupunut tilanteeseen, sanoo olevansa tämän kanssa vain paetakseen yksinäisyyttä ja näiden suhde vaikuttaa naikkosen kertoman mukaan minusta muutenkin hieman liian... vaikealta...

Nyt minä vain pohdin pitäisikö minun odottaa mahdollisesti viikkoja sopivaa tilaisuutta, vai vain soittaa tälle. Haluaisin niin sanoa tämän kasvotusten, mutta se tuntuu vaikealta ja aiheen ollessa mitä on, minun sanomani on oltava vakuuttava, kristallinkirkas ja samalla tarpeeksi tunneperäinen että sillä on toivoakaan onnistua. Nämä kriteerit eivät aina naamatusten täyty, koska välitän hänestä ja potentiaalisesta jutustamme liikaa voidakseni olla luonteva ja rento valtaosan ajasta.