Kulunut kesä on ollut tapahtumarikkaampi, aktiivisempi, ihmisenä kasvattavampi ja antoisampi kuin yksikään lomistani tähän astisessa elämässäni. Olen nyt todistetusti muokannut itsestäni sen kaltaisen ihmisen kuin millaista itsestäni toivoin yli 10 vuotta sitten. Olen silti edelleen hyvin levoton ja kärsimätön, vaikka noiden tunteiden alkuperäinen lähde oli intensiivinen yrittäminen muuttaa elämäntilannettani. Kirjoitan tätä artikkeliakin siksi, etten juuri nyt oikein pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin näiden asioiden miettimiseen ja käsittelyyn.

10 vuotta sitten (17- vuotiaana) en käynyt mielelläni edes ruokakaupassa, koska pelkäsin mitä muut ihmiset siellä ajattelevat minusta. Minulla ei ollut ystäviä ja kun olin sopinut tapaavani yhden internet- pelikaverin livenä, pelkäsin niin paljon että toivoin että ilmenisi jotain mikä estäisi tapaamisemme. Paras ja rohkein yritykseni lähestyä tyttöä oli kysyä häneltä onko tämä tehnyt matikan kotitehtävät ja tunnustaa sitten etten osaa auttaa tätä puuttuvissa tehtävissä. Ajatus baarissa tai festareilla käymisestä oli mahdoton. Kassaneidin kehuminen tai tuntemattomalle puhuminen jonossa oli ekstroverttien yli-ihmisten heiniä ja ulkomaille tai kotimaan matkalle lähtö yksin jotain mitä tapahtuu vain elokuvissa.

Nyt, 10 vuotta myöhemmin, olen jatkuvan yrittämisen ja epämukavuusalueelle puskemisen jälkeen saavuttanut pisteen, jossa olen "tehnyt kaiken" mitä itseltäni nuorena toivoin. Olen pystynyt tähän kaikkeen jo parin - kolmen vuoden ajan, mutta tänään ero on siinä, että minä olen alkanut oikeasti nauttimaan noista listaamistani "mahdottomista" asioista. Se ei ole enää vain itseni pakottamista epämukaviin tilanteisiin muutoksen vuoksi.

Aloitin kuluvan kesän käymällä ensimmäistä kertaa kaksilla festareilla kavereideni kanssa. Festarit ovat aina olleet minulle suorastaan myyttinen tapahtuma: paikka jonne kaikki elämässään onnistuvat ihmiset menevät, jossa kaikki ovat koko ajan ekstaasissa ja jonka tarinat elävät ikuisesti. Ne olivatkin hyvin tavallisen tuntuisia tapahtumia. Ihmiset notkuivat kuka missäkin, monet joivat ja musiikki soi. Kukaan ei näyttänyt erityisen valaistuneelta tai elämän tarkoituksen löytäneeltä nyökytellessään musiikin tahtiin satunnaisilla nyrkinkohotuksilla. Minä taisin vieläpä kuulua siihen eläväisempään porukkaan, vaikka en ollut edes kauhean kiinnostunut soitettavasta musiikista. Se mitä kaverini sanoivat toisen festarin päätteeksi poisti niistä lopullisesti kuvittelemani mystiikan: "Oli ihan vitun kivaa! Mut ei hitto nyt pitää odottaa taas ens vuoteen!" Olin yllättynyt, koska kaverini olivat lähinnä seisoskelleet tai istuneet olut kädessä hyvin maltillisesti molempien festarireissujen ajan.

Kävin myös lyhyellä reppureissulla Länsi-Suomessa. Etsin yösijan aina paikan päällä ilman tietoa onko kaupungissa edes majapaikkoja. Tästä seurasi luonnollisesti kaikenlaista sähläystä ja erilaisia tarinoita, joita matkaltani toivoinkin. Itselleni merkittävänä loppuhuipennuksena yövyin viimeisessä kaupungissani Tinder- deitin luona, mikä merkkasi itselleni sitä viimeistä saavuttamatonta ja mahdottomalta tuntunutta asiaa.

Olenkin nyt sen takia vähän sekaisin. Olen periaatteessa "saavuttanut kaiken" mitä itseltäni halusin ja aivoni taitavat vieläkin prosessoida sitä kaikkea. Mutta kuluneen vuoden aikana alkanut levottomuus ja ADHD:mäinen kärsimättömyys tuntuvat yhä väkevänä. Se tuntuu epäreilulta, koska odotin jonkinlaista mielenrauhaa. Vaikka tavallaan saavutinkin sen jossain muodossa: en enää tunne päivittäistä pelkoa, pakokauhua ja vihaa muita ihmisiä kohtaan. Nämä voimakkaimmat tunteet ovat nyt poissa (ainakin 6 päivän otannan perusteella) ja vanhat harrastukseni tuntuvat taas päivä päivältä mielekkäämmiltä. Olen yrittänyt elää niin kovaa ja nopeasti niin pitkään, että hidastamisessa mennee vielä hetki.