Lopetin juuri tapailun elämäni parhaan deitin kanssa. Ehdimme nähdä pari kertaa kahvin, kävelyn, pyöräilyn ja minigolfin merkeissä ja lähdimme tänään kolmansille treffeille Tuskaan. Olin kiusaantunut koko tapaamisen ajan, koska en vain päässyt yli tämän lihavuudesta. Iltaa kohden tunnelma kävi liian kiusalliseksi minun ollessa kauhean etäinen samalla kun tämä tarraa kiinni käteeni. Vedin tämän vähän sivummalle pahimmasta metelistä ja avauduin rehellisesti tunteistani. En kuitenkaan raaskinut sanoa että syy oli tämän paino, joten jaarittelin vain ympäripyöreästi kuinka "en näe häntä romanttisessa mielessä" ja pahoittelin etäistä käytöstäni.

Tämä otti asian hyvin eikä ollut mitenkään erityisen maassa siitä. Taas toisaalta, en usko että tavallisilla ihmisillä on mitään merkittävää syytäkään olla pahoilla mielin näissä tilanteissa: heillähän on ollut runsaasti suhteita jo aiemminkin ja näiden itsetunto, sosiaalinen kehitys ja elämänsä on niin vakaalla ja hyvin pedatulla pohjalla että metsään menevä tapailu ei ole heille kuin pisara meressä. Minä sen sijaan alan lähestymään pistettä, jossa jokainen tavalla tai toisella pieleen menevä potentiaalinen kumppani syöksee minut aina vain pahenevaan paskakierteeseen joka tuhoaa elämäni. Paniikki iästäni, kroonisen yksinäisyyden aiheuttama epävarmuus ja itsetunnon puute yhdistettynä parisuhteiden ja seksin ihanuutta joka tuutista megafonilla huutavaan yhteiskuntaan saa minut vain toivomaan kuolemaa muille, helppoa elämää eläville ihmisille...

Minua voi kritisoida siitä että ainakin minulla oli nyt mahdollisuus muuttaa asiantilaa, jos olisin halunnut. Mutta onko minulla lupaa toivoa edes peruspositiivista tunnetta potentiaalista romanttista kumppania kohtaan? Huomasin tavatessamme olevani vain stressaantunut tämän ulkonäöstä ja nolostuin kun työkaveri törmäsi meihin festareilla.

Minä sitten todella näytän olevan täysin kusessa: Ainoat ihmiset jotka osoittavat minua kohtaan mitään orastavaa mielenkiintoa ovat aina niin lihavia että minä en koe mitään romanttista mielenkiintoa heitä kohtaan. Kaikki muut torjuvat minut. Ja olen yrittänyt niin kovasti muuttaa suhtautumistani. Se ei toimi ja tekee minusta vain kauhean väsyneen. Ja minä en ole edes kohtuuton tässä asiassa... Normaali vartalo ja pyöreys ei haittaa, mutta jossain se raja menee.

Minä en kohta enää saatana jaksa tätä... Jokainen viikko vain pahentaa ongelmaani ja minä pelkään tulevaisuuteni puolesta...