Koska artikkelieni aiheet pyörivät niin vahvasti vain muutaman asian ympärillä, ajattelin tällä kertaa nimetä kirjoitukseni asiallisesti mukasyvällisten tai -runollisten, ehkä välillä harhaanjohtavien otsikoiden sijaan.

Olen pudonnut laskuista jo kauan sitten, mutta arvioni mukaan kävin tänään treffeillä 36:nnen naisen kanssa. Olen käynyt viimeisen viikon aikana neljillä treffeillä. Kuten totuttua, treffit menivät hyvin ja deitti ei halua enää nähdä uudestaan. Kävimme yli kahden tunnin kävelyllä vuorotellen aurinkoisessa ja sateisessa säässä ja puhuimme taukoamatta koko parin tunnin ajan. Molempien oli todella helppo keksiä sanottavaa ja keskustelu oli luontevaa ja hauskaa puolin ja toisin. Sivusimme syvällisiäkin aiheita tyypillisten lemmikki-/opiskelu-/työ-/suosikkileffa-aiheiden lisäksi. Olin lenkin päätteeksi deitin ovella seisoessamme hieman yllättynyt että tämä vain seisoi hiljaa ja eikä tehnyt elettäkään sanoakseen mitään. Katsoi vain. Ajattelin, että naiset ovat jo niin moneen kertaan nähtyyn ja totuttuun tapaan täysin osaamattomia tekemään aloitetta tai osoittamaan mielenkiintoa, joten minä tein sen jälleen tämän puolesta ja kysyin haluaisiko hän nähdä uudestaan. En ainakaan itse keksinyt miten tapaaminen olisi voinut mennä hirveän paljon paremmin. Mutta väliäkö sillä miten hyvin tapaaminen menee: kukaan ei ole minusta kiinnostunut ja deitti nro 36:kin sanoi ettei halua nähdä enää toista kertaa ellei se tapaaminen tapahdu puhtaasti kaveripohjalta. Hänen kunniakseen on sanottava että tämä oli hyvin suora ja avoin asiasta ja vastasi vielä jälkeenpäin esittämääni kysymykseenikin aiheesta, vaikka sovimme kasvotusten jatkavamme omia polkujamme.

Tilaston jatkoksi lisätty uusin kielto, torjunta ja symbolinen päälle sylkeminen pilasi jälleen loppuillan ja kuten artikkelin kirjoitusajankohdasta voi päätellä, en saa unta ollessani näin vihainen ja toivoessani kuolemaa, kärsimystä ja ties millaista murhaa kaikille liian helppoa elämää eläneille ihmissuhdemulkuille (periaatteessa kaikille). Ajatukseni muuttuvat koko ajan jyrkemmiksi ja olen huomannut alkaneeni suorastaan vihaamaan naisia näiden helpon elämän ja päättymättömän nenännostelun vuoksi. Olen puhunut ongelmistani parille kaverille ja jopa yhdelle läheiselle, mutta siitä ei tunnu olevan kauheasti apua: olen viikko viikolta vain vihaisempi ja ajattelen muista ihmisistä aina vain vähemmän. Ja siltä varalta että joku tätä tekstiä lukeva nokkela keittiöpsykologi pohtii: "No mutta sen takia sinun kanssa ei haluta olla: olet niin vihainen ja se huokuu sinusta, vaikka et sitä huomaisi!" - Vihaisuuteni ei ole syy vaan seuraus ja se on suhteellisen tuore ilmiö, joka ei selitä niitä kymmeniä ja kymmeniä torjuntoja, joita kohtaan loppumattomalla syötöllä. En edes etsi mitään helvetin prinsessaa tai loppuelämän unelmien kultamurua... Melkeinpä kuka tahansa joka vain vastaa viesteihini on välittömästi hyvissä kirjoissani. Ilmeisesti ihannepaino, hyvä fyysinen kunto, erittäin tukevalla pohjalla oleva talous ja työpaikka, kansainvälisen työyhteisön koulima taito puhua melkein mistä tahansa ja kenelle tahansa, avoimuus ja mielenkiinto toista osapuolta kohtaan eivät ole riittäviä piirteitä Helsingin prinsessoille ja kuningattarille, jotka syntymällään ansaitsevat vähintään kaksitoista valtakuntaa ja prinssin jonka ratsun valkoinen on juuri heidän suosikkisävynsä.

Haistakaa paska...